Räsänen vol. 56

Päivi Räsänen on väärässä, hänellä on siihen oikeus, eikä hän mitä luultavimmin ole rikollinen.

Räsäsen näkemykset yhteiskunnasta ovat homeessa, ja laeiksi asti vietyinä ne olisivat ilman muuta uskonnonvapauslain vastaisia. En kuitenkaan oikein ymmärrä, miten hänen puheistaan saataisiin nykytilanteessa rikos aikaiseksi.

Minua naurattaisi, jos ei samalla itkettäisi ja kiroiluttaisi, eräiden ”kansalliskonservatiivien” tapa puhua uskonnoista. Islamilainen teologia naisnäkemyksineen melkeinpä demonisoidaan, mutta toisaalta samat ihmiset haikailevat Jeesuksen nimessä parempia aikoja, jolloin naiset vielä olivat hellan ja nyrkin välissä ja raskaudenkeskeytykset hoidettiin henkarilla. Irvokasta, epäinhimillistä ja ennen kaikkea älyllisesti epärehellistä. 

Uskonnonvapaus tarkoittaa sekä vapautta uskontoon että vapautta uskonnosta. Se siis takaa kaikille oikeuden harjoittaa tai olla harjoittamatta mitä tahansa uskontoa, kunhan se ei loukkaa muiden perustuslaillisia vapauksia. Suomessa tämä oli seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen osalta hyvinkin relevantti kysymys, kun sukupuolineutraalia avioliittolakia vastustettiin uskonnonvapauslain vastaisesti uskonnollisin argumentein.Tämä keskustelu on nyt kuitenkin onneksi jo käyty. (En puutu tässä yhteydessä translakiin - joka toki on kiistatta kesken - koska puhun nyt nimenomaan Räsäskän kannanotoista, en kaikesta seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksiin liittyvästä problematiikasta.)

En näe Räsäsen nykyisissä syytteissä rikoksen aineksia.

Räsäsen näkemyksillä on hänen luottamustoimiensa vuoksi yhteiskunnallista merkitystä, ja on hyvä että niistä keskustellaan. Hänen pamflettinsa ovat ilman muuta kiistanalaisia, mutta arvatkaapa mitä: sellaisia niiden kuuluu ollakin! Pamfletista on käytetty myös kotoperäistä nimitystä kiistakirjoitus, ja juuri siitä on kyse. Jopa provokatiivisesta kirjoittelusta, joka liittyy johonkin ajankohtaiseen aiheeseen. Räsäsen pamfletit eivät ole lakialoitteita, vaan hänen käsityksiään, jotka hän perustelee omasta maailmankuvastaan käsin. Se on tekstilajissa aivan sallittua.

On tietenkin noloa, että korkeasti koulutettu ja näkyvä poliitikko nojaa argumentaatiossaan kyseenalaiisiin, jo lähtökohdaltaan epätieteellisiin ”tutkimuksiin”. Nolous ei kuitenkaan tee rikollista. Vaikka Räsäsellä on monista syistä merkittävä yhteiskunnallinen rooli, hänen pamflettiensa merkitys ei ulotu niin laajalle kuin yhdet toivovat ja toiset pelkäävät.

Erityisen tärkeänä pidän sitä, että Yle on pitänyt pintansa asiassa ja kieltäytynyt poistamasta tiettyjä osioita suuresti arvostamani rääväsuu Ruben Stillerin ohjelmista. Kaikesta voi, saa ja pitää puhua. Tilanne ja tarkoitus ratkaisee, onko kyse rikoksesta vai vain typeryydestä.

Miksi palvella entistä huonommin?

Myönnän: syön edelleen eläimiä. Syön niitä varmasti vähemmän kuin maaginen, mystinen, olemassaolematon keskivertokansalainen. Ja syön niitä taatusti vähemmän kuin vuosikymmen tai pari sitten. Joka tapauksessa - syön eläimiä. Ja juuri siksi välitän siitä, millaisissa tilanteissa teen niin.

Kasvissyöjäksi ryhtymiseen olisi paljon hyviä syitä: terveysseikkoja, ilmastokysymyksiä, eläinten oikeuksia. Olen niistä (en nyt piinallisen mutta) hyvin tietoinen. Oma kasvispainotteinen linjani ei kuitenkaan muodostunut mistään ideologisesta syystä, tai edes tietoisesti. Mutta ravintoloille haluaisin nyt vähän sanoa: palatkaa 2010-luvulle.

Olin varmaankin hieman päälle 30, kun havahduin siihen, etten pidä liharuokaa erityisen kiinnostavana. En ajatellut sen enempää omiani kuin teuraspossujenkaan verisuonia - kunhan huomasin, ettei liha tee sapuskoista automaattisesti  kovinkaan kiinnostavia. Paraskin pippuripihvi on lopulta vain pippuripihvi, ja minä tiedän jo, miltä se maistuu.

1990-luvulla ravintolat alkoivat epätoivon vimmalla kehittää jonkinlaisia kasvisvaihtoehtoja, koska oli pakko. Siihen ei välttämättä hirveästi panostettu, mutta jotain oli oltava. (Vertailukohdaksi kelvannee koulukeskuksemme keittiö, jonka käsitys nakkikastikkeen kasvisversiosta oli se sama kastike, nakit siivilöitynä.) Sitten alkoi tapahtua. Paitsi että minä muutin suureen maailmaan (= Tampereelle), ravintolat alkoivat hiljalleen saada ideasta kiinni. Mitäs jos kasvisruoka olisikin mahdollisuus kehittää uutta? 

Otin jossain vaiheessa tavakseni tilata ravintoloissa lammasta. Logiikka oli se, että vaikka kokkaisin lihaa kotona, en ikinä saisi lammasruokaa onnistumaan. (Tietenkin muistelin kunnioituksella kaikkia elämänsä uhranneita pikku määkijöitä. En minä sentään sieluton ole.) Kun nyt ihan taannoin tarkistin asian, voin kertoa ettei se karitsanliha niin ihmeelliseltä maistunut. Hyvin oli laitettu, ei mitään vikaa, mutta kyllä nää mun lammaskokeilut on nyt nähty.

Lampaiden testaamisen jälkeen aloin tilata kasvisruokia, koska ne olivat kiinnostavimpia. 90-luku oli ohi, ja kasvisruokiin alettiin suhtautua uteliaasti. 

Mieleeni on jäänyt yksi kerta työporukassa, yli kymmenen vuotta sitten. Seurue oli iso ja menu valmis: kaikille sama alkuruoka ja jälkkäri, pääruoan sai valita kolmesta vaihtoehdosta. Liha, kala, tai (lakto-ovo)vege. Minä valitsin vegen. Silloin elettiin juuri ja juuri sitä aikaa, että jo pitkään tuntemani työkaverit vähän kyselivät että ai, ooksää kasvissyöjä. Minä että en, kunhan nyt valitsin sen mikä parhaalta kuulosti. (Se oli iso, ohueen filo-taikinaan kääritty nyytti, joka sisälsi roimasti rehuja, kimpaleen vuohenjuustoa, ja riittävästi mausteita. Voin kertoa, että minä en ainakaan ollut annoskade.) Sama ravintola isännöi sittemmin jälkimmäisiä häitäni, ja niissäkin mussutin tyytyväisenä kanttarellinyyttejä, kun valtaosa vähistä vieraista pisteli pihviä poskeen.

En ole koskaan oppinut kokkaamaan tofua, eivätkä muuten ole suomalaiset ravintolatkaan. (Vietnamissa tofua sentään osattiin käristää isoina kimpaleina ja juottaa sille chiliöljyä ja sitruunaruohoa.) Puolisoni ammoin "nauttima" seitanpihvi ei käynyt edes purukumista. Kyseinen ravintola tarjoaa erinomaista vegaanista buffetlounasta, mutta tämä a la carte -yritys oli katastrofaalinen.

Valitettavasti minusta vaikuttaa siltä, että viime vuosina keskihintaisten ja sitä "laadukkaampien" (?) ravintoloiden kasvisruokatarjonta on oikeasti huonontunut. Alkupaloissa kiintoisia vaihtoehtoja yleensä on, mutta pääruokapuolesta on tullut tappavan tylsää. Joku on ilmeisesti saanut päähänsä, että kasvisruoan ainoat mahdolliset ainesosat ovat falafel, porkkana ja speltti. Ne kaikki ovat hyviä ja parhaimmillaan mielenkiintoisia aineksia, mutta...

Kuka helvetti on ehdottanut, että lihattoman ruoan pitää olla myös rasvatonta, suolatonta ja mautonta? Olen alkanut ravintoloissa käydessäni vastentahtoisesti taipua lihavaihtoehtoihin, koska kasvispöperöt näyttävät anorektisen hipsterin aamupalan puolikkaan irvikuvilta. Kaikista ravintolaruoista maksetaan kuitenkin melko kohtuullinen hinta, eikä halua mennä ravintolaan syömään salaattia. (Salaatti on hyvä ja monipuolinen ruoka. Siksi syön sellaisia kotona.) Eikä tässä nyt puhu pihvinsyöntiä imagomielessä harrastava peruskepulainen.

On ensinnäkin kategoriavirhe olettaa, että kaikki kasvisruokaa suosivat ovat vegaaneja. Näin ei ole. Kunnioitan vegaanien kurinalaisuutta ja toivon heillekin parhaita mahdollisia sapuskoja sekä nyt että tulevaisuudessa - mutta aina kyse ei ole siitä, ettei missään ainesosassa saisi olla edes hunajanpisaraa. Lakto-ovo-vege on monelle jo varsin hyvä vaihtoehto. 

Melkein ymmärrän ajatuksen, että jos ja kun vegevaihtoehtoa lähdetään tekemään niin tehdään sitten kerrasta vegaaninen, että se varmasti sopii kaikille eikä kukaan mussuta. Ajatus on silti hieman masentava, koska se on täsmälleen sama kuin 90-luvun nakkikastikkeensiivilöijillä. "Pakko olla joku kasvis, pakko saakeli!" 

Ymmärrän, ettei laaturavintoloilla voi olla miljoonaa ruokalajia listalla. Jos halutaan tehdä tuoreesta ja hyvin, pääruokalajeja on muutamia. En kuitenkaan ymmärrä, miksei kasvispuolella voisi olla kahta vaihtoehtoa (vaikkapa vegaaninen ja lakto-ovo erikseen, molemmat hyvin tehtyinä), jos liharuokia on kuitenkin vähintään kolme. Kasvistuotteet eivät yleensä edes ole pilaantuvimmasta päästä.

Olimme taannoin ravintolassa tilaisuudessa, jolla oli vähän väliäkin. Valitsin listalta talon vegen, koska se näytti kiinnostavalta: sieniä, tuorejuustoa, pähkinää ja muuta. Minun annokseni näytti tietenkin sievemmältä kuin muiden, ja oli riittävän täyttäväkin. Mutta maistuiko? Juu ei. En tänä päivänä muista siitä annoksesta muuta kuin imagon.

Jotta näin toivoo keski-ikäinen, keskipönäkkä, allergiavapaa ja kasviksista tykkäävä tamperelainen sekasyöjä: Ravintoloitsijat, älkää ankeuttako elämäämme. Kaikkien ei tarvitse erikoistua kasvisruokiin, mutta jos teette vain sen yhden, tehkää sitten kerrasta hyvä. Testatkaa se henkilöstönne vaativimmalla tyypillä, joka kehtaa sanoa, jos pöperö ei maistu helkutin miltään.

Tätä(kin) toivoo nimimerkki. 

Heil Hovila, ja syitä miksi vituttaa

Tänään kävi ilmi, että useat verkkokaupat olivat hetkellisesti levittäneet Hitlerin Taisteluni-”teoksesta” versiota, jossa ei ollut saatteena pohjustavaa, kriittistä esipuhetta. Ymmärrän hyvin takaisinvetotoimet, jotka olivat tavallaan ainoa järkevä vaihtoehto. Tänään haluaisin kuitenkin puhua ongelman todellisista syistä, jotka eivät ole aivan yhtä suoraviivaisia.

En missään tapauksessa haluaisi, että Hitlerin (paatoksellista, mutta rehellisesti sanoen aika huonosti kirjoitettua ja logiikaltaan horjuvaa) teosta luetaan kenellekään iltasaduksi. En ole koskaan elämässäni voinut edes kuvitella symppaavani mitään natsistiseen ajatteluun viittaavaakaan, mutta toisaalta olen aina halunnut oppia. Myös ääri-ilmiöistä. Minua kiehtovat esimerkiksi uskonnolliset ääriliikkeet ja kultit. Ei siksi, että haluaisin niitä tukea, päinvastoin. Viehtymys on paljolti kauhunsekaista. Samasta syystä yritin lukea myös Mein Kampfin.

Minua alkoi parikymppisenä puoliuskonnollisena ärsyttää, kun Raamatulla jaksettiin perustella kaikenlaista soosausta. Tein ratkaisun: luin Raamatun. Kokonaan. Piruuttani. Tottakai lukuote oli sukuluetteloiden kohdalla vähän löyhempi, mutta en silti ohittanut jaettakaan. Luin oikeasti koko paskan. (Mieleeni on jäänyt kaunis muisto viimeisestä joulusta, jota vietin ex-puolisoni perheen kanssa. Ajauduin teologiseen väittelyyn silloisen appiukkoni kanssa. Kun Raamatun perinnöstä oikein alettiin väitellä, silloinen puolisoni [joka on edelleen hyvä ystäväni] vaati kädennostoäänestyksen. Että käsi ylös, ketkä täällä on Raamatun läpi lukeneet. Hän tiesi kyllä, että minun olisi ainoa.) Opin mm. sen, että aika vähän puhutaan vaikkapa avioliitosta instituutiona, ynnä siihen liittyvistä seremonioista, tai siitä miten erimielistä kannattaa vieroksua. Olin vilpittömästi haavi auki, kun katolinen tuttavani väitti minulle lokakuussa päin näköä, etteivät protestantit ole kristittyjä.

Samalla logiikalla yritin myöhemmin lukea Mein Kampfia. En rehellisesti sanoen muista, latasinko netistä suomen- vai englanninkielisen version. (Ymmärrän kyllä saksaakin jonkin verran, mutten tarpeeksi yrittääkseni tätä tapausta.) Se oli ihan hirveetä paskaa. Punnersin satoja sivuja, enkä saanut mistään kiinni. Enkä nyt tarkoita sitä, että olisin hylännyt teoksen karmivien rotunäkemyksien vuoksi. Päinvastoin, niitähän juuri halusin tutkia. Mutta polttavinkaan paatos ei muuta huonoa kirjoittajaa hyväksi. Kakasta ei saa konvehtia. Hitler oli aikanaan hyvin karismaattinen puhuja – nykypäivänä hänen tyylinsä toki vaikuttaisi yliampuvalta. Mutta kirjoittajana hän oli surkea. Jätin Mein Kampfin kesken suunnilleen samassa kohtaa kuin olen hylännyt Sormusten herra -trilogian jo kahdesti. (Olen fantasiakirjallisuuden suhteen valikoiva. Kauhunsekainen osasto käy hyvin, samoin Walter Moers -osaston pähkähullu pelleily. Mutta Tolkienin kerronnan raskaus tuskastuttaaa minua. )

Kysymys kuuluu, mitä se sitten muuttaa, jos Mein Kampfia levitetään, mutta mukaan liitetään historiantutkijan kriittinen arvio. Jos joku laitaoikeistolainen oikesti haluaa lukea tuon hirvityksen tukeakseen omaa kansanmurhaattista ajatteluaan, lukeeko hän sen esipuheen, tai välittäkö siitä? Toisaalta minä, supermega-antinatsi, jättäisin esipuheen myös lukematta, jos ja kun valmiiksi tiedän, minkä kanssa olen tekemisissä. Ei minulle tarvitse kertoa, että teos oli jo aikanaankin kiistanalainen, tieteellisesti ontto ja paskasti kirjoitettu. Huomaan sen kyllä.

Olen viime aikoina yllättynyt laitaoikeistolaisen ajattelun normalisoitumisesta. Olin kuusi vuotta poissa suomalaisesta perusopetuksesta (lyhyitä sijaisuuksia lukuun ottamatta), ja olen kyllä yllättynyt siitä, miten normaalina tapana yläkoululaiset natsitervehdystä pitävät. Nyt, kun heille on huolella selitettty, miksi “heilaaminen” ei koulussa ole sopivaa käytöstä, he ovat keksineet kiertotavat. Natsimerkkiä näytetään jos voidaan, mutta jos opettajan katse on samaan suuntaan, heilaus korvataan viattoman oloisella sormivilkutuksella. Siitä ei voi sanoa mitään, sehän on vain vilkutus. Tilannetta lukien näen kyllä, mikä todellinen viesti on. Tämä ilmiö suututti ensin. Nyt se on saanut minut jo väsymään.

Tiedän, ettei maailmassa ole juuri sen tärkeämpää työtä kuin näiden käsityksien purkaminen. Mutta kun joutuu viikosta toiseen huomauttamaan natsitervehdyksistä ja selittämään että ei, koronavirus tai ilmastonmuutos eivät ole mielipideasioita, kyllä siinä käsitys ihmisestä alkaa muodostua kyynisemmäksi. Ja se syö voimia. Siksi havittelenkin nyt hieman uusia uria, opetuksen parissa toki edelleen, mutta kenties vähän uusien mutkien kautta.

Oppiainekohtaisessa kokoontumispaikassani Facebookissa on keskusteltu kaikenlaisesta sensuurista. Jotkut kertoivat mm. hävittäneensä vanhoja Peppi Pitkätossuja koulukirjastoista rotunäkemyksien vuoksi. Ymmärrän syyt hyvin, mutta itse Peppini oikeasti huolella lukeneena en kyllä tunnusta, että teoksien pääasiallinen sisältö olisi syrjintä. Kaikkea muuta! Peppi oli, ja on edelleen, aikaansa nähden aivan käsittämätön tyttöhahmo. Hän on vahva, päättäväinen, iloinen ja hyväntahtoinen. Hän ei tarvitse ketään ohjaamaan ja suojelemaan itseään, ja hän kohtelee kaikkia aaseista ääliöihin vertaisinaan. Se on se viesti, joka minulle on Peppi Pitkätossun tarinasta jäänyt, ei suinkaan sana “neekerikuningas”.

Suomessa kaikenlaisia aineistoja saa esittää. Yleisradio on uskollisesti hoitanut tonttinsa esittämällä ja toistamalla kaikenlaista ohjelmistoa – myös poliittisesti epäkorrektina ja kiistanalaisena pidettyä. Juuri tämä kertoo siitä, ettei laitaoikeistoa kovin viehättävä ajatus punavihermädättäjä-Ylestä voisi olla kauempana totuudesta. Kaikesta voi, saa, ja pitää puhua. 

Summa summarum: Minua väsyttävät rasistit ja kaikki muutkin idiootit. En kannata vapaata solvausoikeutta. (Fiksuista ihanimmatkin oppilaani esittivät joulun alla, kun huumorin keinoista puhuttiin, että kaikille ja kaikelle saa nauraa kaikissa tilanteissa, ja jos joku loukkaantuu, se on loukkaantujan ongelma. Olkoon vammainen, väärän värinen tai menettänyt vanhempansa, kaikki on avointa riistaa.) Mutta nykyinen keskusteluilmapiiri ei parane sanoja tai teoksia sensuroimalla. Se paranisi aidolla keskustelulla. (Se ei muuten ole aitoa keskustelua, että aiheesta riippumatta A-studioon kutsutaan aina joku vihreä ja joku persu huuutamaan toistensa ohi, jotta voidaan sanoa että tässä on nyt erilaiset yhteiskunnalliset näkemykset huomioitu.) Notta kyllä musta nyt vähän tuntuu siltä, että saisko ihmiskunnan jäsenyydestä sanoutua irti. Tuokaa mulle koiria.

P.S. Nyt on liian monta kertaa käynyt niin, että Blogger laittaa valmiiksi tosi ahtaan rivivälin tai tekstiin korostusvärin, ja ne saattavat vaihtua kesken tekstin. Osaan nyt korjata ne, koska minulla sattuu olemaan kooderipuoliso, joka näyttää, mikä koodinpalanen minun pitää manuaalisesti vaihtaa joka pihvanan pehvanan kappaleesta, jotta saan mieleiseni asetukset. Sekin vituttaa. 

Kulttuurisesta omimisesta ja sen rajoista

Kulttuurien välinen vuorovaikutus, perinteiden lainautuminen ja ns. kulttuurinen omiminen ovat nousseet viime vuosina varsin kärkevänkin keskustelun aiheiksi. Valitettavasti tässä, kuten niin monessa muussakin asiassa, julkinen keskustelu harvemmin huokuu laatua, kun ääripäät ylikorostuvat ja homma menee öyhötykseksi. Kärjistäen voisi sanoa, että kulttuurisen omimisen ylivarominen johtaa toisinaan hölmöön neuroiluun, mutta isompi meteli tulee yleensä siitä kansanosasta, joka pitää kaikkea sensitiivisyyttä "punavihermädätyksenä" ja pahoittaa mielensä siitä, että joku ehkä pahoittaa mielensä siitä, että vaikkapa turkulainen Miss Suomi esiintyy saamelaispuvun pornokauppajäljitelmässä maailman areenoilla. Tässäkin asiassa haluaisin antaa kaikenlaisille vaahtoajille vinkin: Hengitä. Tutki. Kohtaa. Keskustele. Päättele. Kunnioita, mutta älä nynnyile.

On hyvä asia, että etenkin alkuperäiskansojen ja vähemmistökulttuurien perinteitä toisaalta tuodaan ylpeästi esiin, toisaalta kunnioitetaan sen rajoja. En koe tarvetta pukeutua naamiaisissa saamelaisasuun tai edes inkkaripäähineeseen, jollainen meilläkin lapsuudessa oli. Ei se kai haudanvakava asia olisi, mutta mielikuvituksetonta kyllä, ja jokseenkin tökeröä. Mieluummin olen vaikka Punahilkka. Toisaalta kaikki kulttuurien välinen lainautuminen ei mielestäni ole halventavaa. Muodissa ja taiteissa on vuosisatoja otettu vaikutteita milloin mistäkin. Osittain kyse voi olla tarpeettomasta romantisoinnista, mutta en edelleenkään jaksa paheksua sitä, jos suomalainen haluaa vaikkapa sisustaa kotiaan italialaiseen tyyliin tai pukeutua kaftaaniin. (Kaftaania mukavampaa ja kauniimpaa kotiasua ei ole.) Jos asiassa ryhtyisi oikein neuroottiseksi, farkkujakin pitäisivät vain Yhdysvaltain eteläosien maatilalliset - siis farmarit.

Muutama vuosi sitten jotkut pahoittivat mielensä, kun israelilainen laulaja esiintyi Euroviisuissa japanilaisvaikutteisissa vaatteissa. Ihmettelen kuitenkin, oliko se nyt japanilaisilta pois. Käsittääkseni Netta oli monien eurooppalaisten tavoin kova Japani-fani, joka rakastaa animea ja mangaa ja on kiinnostunut japanilaisesta kulttuurista. Pitäisikö meidän tosiaan ryhtyä ripittämään jokaista teinityttöä, joka sitoo hiuksensa kahdelle korkealle ponnarille, maalaa silmiinsä voimakkaat rajaukset ja pukeutuu lyhyeen, väljään hameeseen ja polvisukkiin? Mihin heidän sitten pitäisi pukeutua? Tuulipuku niskaan ja pipo päähän vai?

Tietenkin esim. "eksoottisten" esineiden hankkiminen voi olla sekä kulttuurisesti että ympäristön kannalta kestämätöntä. Pahimmassa tapauksessa ehdat paikalliset pienyrittäjät jäävät nuolemaan näppejään, kun turistit ostavat hikipajakrääsää "autenttisilta" kojukujilta, joissa on maailmankolkkaan katsomatta tarjolla aika lailla samat typerät koriste-esineet ja korurasiat. Toisaalta aito käsityö voi olla oikeasti mieltä lämmittävä matkamuisto, kunnioituksen osoitus ja suora rahallinen hyöty tekijälle. Minua esimerkiksi ihan harmittaa, etten tuonut Suomeen kovalla vaivalla Vietnamin-kotiin etsimääni Đông Sơn -rummun näköistä seinälautasta tai gongia, mikä se nyt olikaan. Se olisi sopinut mainiosti työhuoneeni seinälle, enkä näe siinä mitään kulttuurisen riiston aineksia. Se muistuttaisi minua mm. temppelien tunnelmasta ja siitä valtavan kauniista portista, jonka ohittaessani tiesin että olen taas kerran kävellyt epähuomiossa räätälipuotini sisäänkäynnin ohi. Ostin kuparigongin pienestä sisustusputiikista Saigonista, ja paikalliseen hintatasoon nähden se ei ollut mitenkään halpa. Päädyin kuitenkin antamaan sen pois muuton yhteydessä.

Pukeutumisasioissa kehottaisin tutkimaan ja vaikka kysymään aivan suoraan, miten johonkin vaatekappaleeseen suhtaudutaan. Kansallispuvut ja perinneasut ovat kaksi eri asiaa! Huomasin Vietnamissa hyvin nopeasti, että áo dài on etenkin naisilla arjessakin tavallinen vaate, eivätkä sitä suinkaan käytä pelkästään vietnamilaiset. Kun oleskelin maassa pidempään, kävi selväksi, että se on eräänlainen juhlapuvun standardi. Asu ommellaan aina mittojen mukaan, ja se on itse asiassa varsin yksinkertainen ja nopea tehdä. Pelkästään áo dàihin erikoistuneita räätälipuoteja on joka nurkalla. Ja sellaisen teettäminen ja käyttäminen on vietnamilaisten mielestä kaukana "kulttuurisesta omimisesta". Se on kunnianosoitus! Isompina juhlapäivinä useimmat opettajat käyttivät áo dàita, myös me ulkkarit. Ja kun yhtenä perjantaina tempaisin kolmesta asustani mukavimman päälleni ihan muuten vain, paikallisten kollegojen reaktio oli yhtä yläpeukkua, sydänmerkkiä ja kehuja kauneudestani. 

Samantapainen kuvio sattui muutamaa vuotta aiemmin Baijerissa. Ihastuin naiselliseen dirndl-perinneasuun ja olin miettimäisilläni, onko minun viisasta hankkia sellaista itse. Miettiminen ei kuitenkaan kestänyt kauan, kun sikäläinen emäntäni määräsi minut kokeilemaan omaa vanhaa "dirundeliaan" ja isäntä kannusti vieressä. (Dirndl näyttää yksinkertaisesti paremmalta, jos ihmisellä on kunnon tissit. Jos ei ole, liiveihin saatetaan tunkea sukkia oikeanlaisen vaikutelman luomiseksi.) Dirndlin hankkiminen ei ole turistille mikään pakkorako, mutta pitkään alueella oleilevalle se saattaa tulla mieleen, ehkä jopa tarpeen. Vakuutuin siitä, ettei ulkomaalainen dirundelissaan ole mikään baijerilaisen kulttuurin irvikuva, paremminkin ystävällinen. Enemmän saattaisi tulla vinoja katseita, jos turisti painelisi Oktoberfesteille farkuissa ja hupparissa. 

Tein tässäkin asiassa mielestäni kestävän ratkaisun. En halunnut ostaa halpaa polyesteristä turistipainosta, mutta aika ei olisi riittänyt mitoille teettämiseen. Niinpä ostin dirundelini pienestä vuoristokylästä Saksan ja Itävallan rajalta, käytettynä, 59 euroa. Ainoastaan liivimekon alle tulevan piskuisen puserontapaisen ostin uutena tavaratalosta.

                                   

Jopa uskonnot ovat varsin erilaisia sen suhteen, miten eriuskoisiin tai uskonnottomiin suhtaudutaan. Aabrahamilaisten uskontojen tiukanpuoleinen "oikees tai vääräs" -asetelma on loppujen lopuksi ihmiskunnan historiassa aika uusi ilmiö. Vanhimmat uskonnot, joiden perinteet yhä elävät, ovat usein polyteistisia tai animistisia, muita ajattelutapoja sallivia, ja niillä on paljolti elämänfilosofinen luonne. Pyritään elämään tasapainossa itsen, toisten ja ympäristön kanssa jne.

Ennen Vietnamin-komennustani en ollut käynyt edes Aasiassa, ellei Israelia lasketa, eikä sitä lasketa. Olin nähnyt käytännössä pelkästään kristillisiä pyhättöjä ja pari synagogaa, ja pistäytynyt kerran moskeijassa Izmirissä. Vajaan vuoden aikana Vietnamissa tulikin sitten kahlattua pagoda poikineen! Buddhalaisten temppelien ilmapiiri on rauhoittava, harras mutta vapaa.

Kannan reissuissa aina mukanani valtavaa, kevyttä huivia siltä varalta, että tulisi tarve mennä johonkin pyhäkköön. Olen tiukasti omaksunut periaatteen, että uskontoon katsomatta pyhillä paikoilla on kohteliasta peittää polvet ja olkapäät. Käytännössä sääntö ei ole tiukka, kyse on enemmänkin käytöksestä. Minun mielestäni melkein kaikkialle saa mennä ja melkein kaikkea tehdä, jos ei käyttäydy röyhkeästi eikä herätä liikaa huomiota. (Esim. katedraalien alttareilla tai Buddha-patsaiden edessä minihameessaan huulia pullistelevat selfie-bimbot ovat mielestäni yksinkertaisesti noloja. Minulla ei ole uskonnollisia tunteita, jotka loukkaantuisivat moisesta, mutta minusta tuollainen kertoo vain siitä, että pienikin pää voi olla todella täynnä itseään.) Kerran huivi kuitenkin unohtui, ja minulla oli yläosastaan melko antava mekko päällä. Sen sijaan että olisi tultu paheksumaan, vartija hiippaili jostain ja viittoili että tule peremmälle, mene katsomaan, tuolla on ylätasannekin. Isommissa pagodoissa tultiin usein tarjoamaan vierailijoille suitsukkeita - siis tarjoamaan, ei myymään. Jokainen on tervetullut harjoittamaan hartautta tai vain tuijottelemaan. Ei siinä mitään jäsenkirjoja kysellä. (Toki kuitenkin katsoin, että jos joku on juuri kumartelemassa suitsukkeineen alttarin edessä, en kävele siitä välistä. Paikalliset varmaankin kävelisivät, väkeähän on aivan pipona. Mutta itse olen tottunut antamaan ihmisten uskonnonharjoittamiselle tilaa, kirjaimellisesti.)

Tämä uskontoasia menee jo hieman ohi alkuperäisen aiheen, mutta se on minusta kiinnostava, koska uskonto on hyvin vakava asia niille, jotka sellaista harjoittavat. Harva asia vaikuttaa maailmankuvaan niin perustavanlaatuisesti kuin se, mitä ihminen uskoo tapahtuvan vaikkapa kuoleman jälkeen. Itse en ole ateisti, mutten uskonnollinenkaan. Suhtaudun uskontoihin kunnioittaen ja uteliaasti, niin kauan kun niitä ei käytetä vallan välineinä. (Valitettavasti niin tehdään ihan hitokseen.) Tähän pätee siis sama ohje kuin toisista kulttuureista lainaamiseen: Hengitä. Tutki. Kohtaa. Keskustele. Päättele. Kunnioita, mutta älä nynnyile.

AVOIN KIRJE KAIKILLE, JOIDEN MIELESTÄ SUKUPUOLINEUTRAALISUUS ON MENNYT LIIAN PITKÄLLE

Viime vuosina on saanut lukea mediasta paljon kummallisia, kärjistettyjä ja suoraan sanoen ääliömäisiä väitteitä siitä, miten nykyään vaaditaan kouluissa ja mediassa sukupuolineutraalia, siis sukupuolta kokonaan tunnustamatonta, kielenkäyttöä. Kouluissa ei kuulemani mukaan enää ole tyttöjä eikä poikia, on vain ihmisiä. Tälle kohdeyleisölle minulla on yksi vinkki: tervetuloa kouluun vaikka päiväksi. Tai jopa viikoksi!

Yhdelläkään ”sukupuolineutraalista opetuksesta” russuttavalla kirjoittelijalla ei taida olla paljoakaan kontaktia koulutyön arkipäivään. Ja siitähän se russutus juuri syntyy.

Pahinta myrkkyä eräiden ”argumentaatiolle” lienee tämä: Koulumaailmassa ei ole missään vaiheessa kehotettu, tai edes kannustettu, sukupuolisidonnaisten sanojen karsimiseen tai sukupuolten erojen hälventämiseen sinänsä. Olen nuorehkon mutta keski-ikäistyvän ikäpolven opettaja, jonka 15-vuotisen työuran aikana koulumaailma on kiistatta muuttunut. (Minun ei esimerkiksi tarvitse enää käyttää piirtoheitinkalvoja.) Missään vaiheessa ei kuitenkaan ole tultu opettamaan, ettei tyttöjä tai poikia olisi olemassa.

Todellisuudessa jokaisella ihmisellä on oma, ainutkertainen tilanteensa. Kun hylätään ikuisen naisellisuuden, mustan sielun ja juutalaisen luonteen käsitteet, ei silti esitetä, ettei olisi olemassa juutalaisia, mustia ja naisia. Tällainen kielto ei vapauttaisi näitä ihmisiä vaan merkitsisi epäautenttista pakoa todellisuudesta. (Simone de Beauvoir)

Minulle on nuorena opettajana – ja jo arkijärjen varassa – ollut alusta asti selvää, ettei lapselta tai nuorelta pidä odottaa sukupuolen perusteella mitään tiettyä lahjakkuutta. Että tytöt tykkäävät enemmän kielistä ja pojat matikasta, tai että ryhmätyöt sopisivat yhdelle sukupuolelle paremmin kuin toiselle. Ehkä tilastollisesti merkittäviä eroja kiinnostuksen kohteissa löydetään, jos otos on tarpeeksi suuri – mutta tavallisen opettajan arjessa sillä on lopulta aika vähän merkitystä. Yhdellä opettajalla on yhdellä kertaa käsissään ne nuoret jotka nyt sattuvat olemaan käsissä. Ja opettajan jokapäiväisessä arkiporukassa yksilöiden väliset erot ovat aina suurempia kuin sukupuolten väliset.

Seuraa esimerkki.

Lukioon tulevien puberteetti – fyysinenkin, mutta etenkin henkinen – on keskimäärin vähän eri vaiheessa, ja tässä sukupuolella on tosiasiallista merkitystä. Jotkut lukiolaiset ovat todella, todella lapsellisia, eivät pahuuttaan tai tyhmyyttään, vaan ihan silkkaa myöhäistä puberteettiaan. Ja todennäköisintä on, että kyse on pojista. Se on tosiasia. Myöhäistä puberteettia ja siitä seuraavaa pölhöilyä voi siis lukiossa odottaa todennäköisemmin pojalta – mutta se ei tarkoita, että sitä pitää odottaa kaikilta pojilta! (Saati että sen varjolla pitäisi sietää huonoa käytöstä, koska ”pojat on poikia”. Puhumattakaan siitä että päästäisi arvioinnissa vähemmällä!) Se olisi totaalista miessukupuolen aliarviointia. Monet kypsimmistä, ilmaisuvoimaisimmista ja avoimimmista oppilaistani ovat olleet aikuisiksi kasvavia poikia. Ja suunnilleen saman verran on ollut älykkäitä, yhteistyökykyisiä tyttöjä. Ja osa varmasti niitäkin, jotka eivät identifioidu kumpaankaan sukupuoleen. En tiedä, eikä minun kuulukaan tietää. (Muistan urani ajalta todella paljon mukavia, joitakin erikoisia, ja muutamia hankaliakin oppilaita. En ole kovin kiinnostunut heidän sukupuoli-identiteetistään, elleivät he itse ota asiaa esiin. Jos heidän seksuaalisen heräämisen vaiheensa mahdollisine kipuiluineen kiinnostaisivat minua liikaa, se olisi pelottavaa ja alavalintani totaalisen väärä.)

Sukupuolisensitiivisyys ei tarkoita sukupuolten karsimista arjesta ja kielenkäytöstä. Naiset, miehet, pojat ja tytöt ovat yhtä olemassa kuin ennenkin. Erona johonkin mystiseen muinaisaikaan (milloin se edes oli?) on lähinnä se, ettei sukupuoleen tarvitse tuijottaa silloin, kun se ei ole asian kannalta olennainen seikka. Mies ei synnytä eikä nainen siitä, harvoja intertapauksia lukuun ottamatta. Sukupuoli-identiteetin moninaisuus tai kokemus sukupuolettomuudesta lienee harvinaisempaa, mutta siihen tulee mielestäni suhtautua samalla tavalla kuin sukupuolielämään muutenkin: kyse on yksityisasiasta, joka harvoin vaikuttaa vaikkapa työstä suoriutumiseen.

Toisin sanoen, annetaan ihmisten kasvaa rauhassa sellaisiksi kuin ovat kasvaakseen. Ei arkijärkeä ole missään vaiheessa käsketty hylkäämään.

Äänistä, vaatimattomuudesta ja vaatimattomista äänistä

Päivänä muutamana satuin kuulemaan Dingon kappaleen Pistoolisankari. Yritin nukkua ja tungin siksi tulppaa syvemmälle korvaan, mutta viisu jäi soimaan päähän. Siellä se soi edelleen. (Olen kuullut kerrottavan, että häiritsevät korvamadot ovat erityisesti älykkäiden, musikaalisten ja neuroottisten ihmisten vaiva. Arvelen olevani lievästi kaikkia kolmea.) Vaikka ambienssi ei ollut oma valintani, se uppotti mielikuviin ja sitä kautta musiikkimuistoihin.

Alkuperäisen Dingo-manian aikana olen itse ollut hyvinkin tukevasti olemassa. Itse ilmiötä en silti  muista: meillä soi kotona kirkkomusiikki tai ei mitään. Ja jos olisin jotain kuullutkin, en olisi mitenkään voinut ymmärtää, millaisesta ilmiöstä oli kysymys.

Dingo on tehnyt useita comebackeja. Olin 13-vuotispäivänäni todistamassa niistä ensimmäistä, tai ainakin julkisinta, Tampereen Kukkaisrockissa. Koskettimissa oli sittemmin paluun tehneen alkuperäisjäsenen sijasta Pave Maijanen, jota arvostin jo silloin, toisin kuin useimmat ikätoverini, jotka eivät tietenkään tajunneet mistään mitään. En toki tuntenut hänen tuotantoaan kovin syvällisesti, mutta jotain oli jäänyt mieleen. (Kuuntelin 9-vuotiaana  C-kasetille tallentamaani levytystä "Ikävä"-kappaleesta ja mietin jo tuolloin suunnattoman ikävän toivottavasti tarkoituksellista monimerkityksisyyttä.) Seuraavien 20 vuoden mittaan ymmärsin, että Pave on tehnyt kulissien takana vielä merkittävämmän työn kuin niiden edessä, vaikka eturintamaltakin olisi näyttää aikamoinen CV.

Paven lauluääni ei mielestäni ole erityisen ihmeellinen, mutta tunnistettava kyllä. Voima voi elää vähäeleisyydessä. Mieleeni on jäänyt etenkin sattumalta radiosta kuulemani tulkinta Lilja, ruusu ja kirsikkapuusta. Otti aikansa oivaltaa, että sen lauloi Pave yksin, riittävän monelle raidalle.

Vaikka kasvoin eräänlaisen fanikulttuurin aikana ja jopa eräänlaisena lajin pioneerina (Mäntässä oli vuonna 1991 kaksi raskaan sarjan New Kids on the Block -fania, ystäväni Salla ja minä), en aikuisena katso oikeasti "fanittavani" kuin kahta asiaa: Queenia ja Juicea. Enkä tykkää niistäkään varauksetta!

Queenin nerokkuus perustui mielestäni siihen, että yhtye teki studiossa ensin kaiken mahdollisen ja sen jälkeen mahdottomat päälle. Ääniraitaa venytettiin mekaanisesti ja soitettiin sitten takaperin, jotta saatiin aikaan Prophet's Songin apokalyptiset jytyytykset. (Prophet's Song on mielestäni Queenin aliarvostetuimpia lauluja koskaan,  '39:n ohella. Kiinnostavampi ja monisyisempi kuin kaikkien aikojen hittinsä, jota en toki väitä huonoksi.) Silti yhtyeen tuotannossa on paljon kappaleita, joista en tykkää, koska en nyt satu tykkäämään. Yhtye, joka tekee kaiken, tekee väistämättä myös jotain, mistä sattumanvarainen suomalainen opettaja ei niin innostu. Lauluäänen tai -äänien suhteen Queenilta ei toki voisi enempää toivoa. Mutta näin vain sopivat Queen ja vaatimattomat lauluäänet samaan tekstiin, koska...

...toinen supersankarini on Juice. Hänestä on nyt elokuvan kautta ollut jonkin verran puhetta. Itse luin Risaisen elämän melko pian sen ilmestyttyä, kun olin ostamassa silloisesta lähikaupasta siideriä, ja pokkari maksoi 15 rahaa. Paremman tekemisen puutteessa ahmaisin romaanin puolessatoista vuorokaudessa varsin vähillä yöunilla. Se ei toki muuttanut sitä minkä jo tiesin: Juicen lauluääni ei ollut kovinkaan ihmeellinen, joskin toki tunnistettaava. Käsittääkseni hän oli omastakin mielestään ensisijaisesti sanataiteilija, ei suinkaan lauluntekijä saati laulaja. Mutta jonkunhan piti laulaa. Eittämättä omaperäinen taiteilija oli monesti omien runojensa paras mahdollinen tulkki, mutta ei se lauluäänestä sen kummoisempaa tehnyt. (Lisäksi olen yhä sitä mieltä, että kaikkien riipivien ruman rakkauden kuvauksien jälkeenkin Juicen sukkelimmat sanoitukset löytyvät Haitaribussi-lastenlevyltä.)

Suurin vaatimattoman äänen sankarini on kuitenkin M.A. Numminen. Muistan lapsuudestani erinäisiä ikäisilleni suunnattuja hupijuttuja, joiden aikoihin M.A. oli - onneksi ja ikävä kyllä - pitkälti omaksunut tietoisen omituisen, naukuvan laulutapansa. Se oli tietenkin tapa erottua, ja ymmärtääkseni alkujaan eräänlainen ujon miehen naamio - mutta se on myös hieman kurjaa! Numminen kun on, sikäli kuin olen mitään oikein käsittänyt, tunnetun ja tunnustetun yleisneroutensa ohella oikeasti musikaalinen kaveri. Vuoden 1972 Pori Jazzissa esiintyi varsin herttainen herrasmies taitavan kokoonpanon keulakuvana, ja jokseenkin lattea lauluääni kuului kokonaisuuteen ilman, että siitä tarvitsi erikseen tehdä jonkinlaista vitsiä.

Miten tähän nyt Dingosta päädyttiin? Siten, että myös Dingon tenho on rehellisesti sanoen jossain muualla kuin laulusolistin taituruudessa. En toki väitä Nipaa huonoksi laulajaksi: kyllä hän laulaa nätisti nuotin päälle kaikissa tallenteissa, jotka nyt pystyn muistamaan. Mutta onhan ääni silti hiukan lattea, vailla sävyisyyttä. Nipa joko hönkii tai huutaa. Mutta kaipa hänkin oli ja on oman musiikkinsa paras mahdollinen tulkki. Ja kun Pistoolisankari kerran jäi päähäni soimaan, en voinut kieltää sen tenhovauutta. Dingon musiikissa on jotain niin ympäri ämpäri häpeämätöntä kaikennielevää romanttisuutta, etten ihmettele, miksi (ainakin) yksi sukupolvi halusi edes yrittää elää sen todeksi.

IRL

Minä kokkaan mieluummin kuin katson toisten kokkaamista telkkarista.

Matkustelen mieluummin kuin katson toisten matkustelua telkkarista.

Laulan mieluummin kuin katson toisten laulamista telkkarista.

Urheilen mieluummin kuin katselen urheilua telkkarista.

Menen mieluummin naimisiin kuin katson toisten naimisiinmenoa telkkarista.

Harrastan mieluummin seksiä kuin katson sitä telkkarista.

Syön mieluummin grilliruokaa kuin katselen telkkarista Sami Hedbergiä tekemässä niin.

Käyn mieluummin itse töissä kuin katselen telkkarista sattumanvaraisia pimuja "oikeissa töissä".

Ihmissuhteeni osaan sotkea niin hyvin, ettei todellakaan kiinnosta katsoa toisten ihmissuhdesotkuja telkkarista.

Minä jopa laihdutan mieluummin kuin katson toisten laihduttamista telkkarista.

Ja silloin tällöin, kun valitsen katsella telkkaria, en todellakaan halua katsella sieltä toisia ihmisiä katselemassa telkkaria.