Tanssimme lapaluu, lapaluu,*klik* PUM-FATANG!

Pienenä minä vihasin useimpia laululeikkejä. Vihaan kyllä vieläkin. Erityisesti niitä sellaisia, joissa rollotetaan jotain lorua, jonka sanat ovat ainakin osittain siansaksaa, ja huidotaan. Piirissä tai läjässä, tai saunassa.

Olin varmaan hyväntahtoisten kerhonohjaajien ja hoitotätien uran paskamaisin kakara. Eipä sillä että olisin valittanut, pidin kiltisti suuni kiinni vaikka vitutti. (Ehkäpä tein niin liian kauan, kun ei sellainen tyyneys nykyään onnistu alkuunkaan.) Mutta oli minua mahdoton miellyttää! Etenkään laululeikeillä. Tuli ihan myötähäpeä ja nolo olo niiden ohjaajien puolesta, kun aikuiset ihmiset keikuttivat pyllyä ja hokivat sutsisatsia kieli ulkona suusta. Että luuletteko tosiaan että tämä on jonkun mielestä kivaa. "Oletteko koskaan tanssineet lapaduuta päät hoitotädin hameen alla?" Huoh. Minun puolestani olisi saanut tanssia lapaluunsa kaurapellon laidalla tynnyrissä, yksin.

Pidin minä lastenlauluistakin, kyllä.Yleensä mollivoittoisista ja dramaattisista, tai vaihtoehtoisesti Vaahteramäen Eemelistä. Vaikka siinäkin vihasin sitä SING-duuduldeisinduuduleisin. Enkä välttämättä inhonnut edes nopeutta ja näppäryyttä vaativia käsienläiskytyspelejä. Olin niissä aika huono, mutta se ei haitannut minua. Se sen sijaan haittasi, että niitä säesti aina kammottava jollotus, jossa melkein sanottiin joku sana, vaikka nyt makarooooni, mutta sitten ei kumminkaan. Kunhan väänneltiin kieltä suussa. Ja naamaa. Vielä ysiluokallakin, kun olimme ystävyyskuntavierailulla Ronnebyssä, paikalliset tytöt opettivat niitä läiskytysloruja. Siansaksaa ruotsiksi, hipii!

Yksi pahimpia on se "äitiantoimullerahaasanoiostakalaa". Se kun siinä pitää takoa itseään leukaan ja kyynärpäihin. Ja se valas heilutti pyrstöään tättärää kun se oli valaskala. Esikoululainenkin tietää, ettei valas ole kala. Herätkää, pahvit! Älkää pilatko lastenne tulevaisuutta!