Piippalakkeja ja perhepolitiikkaa

Minun isäni on fiksu mies, ja vieläpä kirkonmies. (Kyllä, on olemassa fiksuja kirkonmiehiä. Minä tunnen monta muutakin.) Hän on jo lapsuusaikoinani moittinut uskonnollisia tai muita aattellisia kiihkoilijoita sanomalla: ”Ollaan paavillisempia kuin paavi itse.” Tämä vertaus on nykyisen paavin aikana ajankohtaisempi kuin koskaan.

Katolisen kirkon perinteikäs ja ainoa lääke AIDS-ongelmaan ja väestöräjähdykseen on vuosisatojen ajan ollut seksuaalisen pidättyvyyden suositteleminen. Tässä ajatusmallissa seksi kaikissa muodoissaan kuuluu yksiavioiseen, heteroseksuaaliseen, mieluiten papin siunaamaan avioliittoon – siis siihen parisuhteen muotoon, jonka eräs kirkkokunta omissa kokouksissaan on valinnut mieleisekseen.

Let’s face it: väestöräjähdys ja AIDS ovat koko ajan koetelleet pahimmin kaikkein köyhimpiä maailmankolkkia, joissa ei käytännössä tunneta terveydenhuoltoa, ehkäisyvälineistä on ehkä joskus kuultu, ja naisten päätäntävalta omasta elämästään on usein surullisen vähäistä. Ei koko maailman väestön köyhin kolmannes lakkaa panemasta sillä, että joku piippahattu Vatikaanissa keksii niin käskeä! Etenkin, kun tämä katolisen kirkon kuuluisa pappisselibaattikin näyttäytyy yhä useammin joulupukkitason höpinänä, jolla saattaa olla hyvinkin synkkiä pikku ”sivuvaikutuksia”.

Oikeastaan koko ajatus pidättyvyysopista on alun alkaenkin ollut niin käsittämätön, että melkein naurattaa. Sillä jos paavilla omassa kirkkokunnassaan onkin jonkinlaista sananvaltaa, miten se voisi edes teoriassa ylettyä niiden kehittyvien valtioiden rivikansalaisiin, joissa harjoitetaan enimmäkseen paikallisia heimouskontoja, hindulaisuutta tai muita muinaisia aasialaisia uskontoja, joiden perhekäsitys voi olla vaikka miten erilainen – ja lisäksi jopa tuhansia vuosia vanhempi – kuin nykyinen länsimainen monogamia, jota jotkut haluavat kristilliseksi kutsua? Taustalla ei minun käsityskykyni mukaan voi olla mitään muuta kuin äärimmilleen viety, täysin mielipuolinen kulttuuri-imperialismi, jonka ydinajatuksena on käännyttää koko maailma katolisuuteen vaikka väkisin ja sen jälkeen hallita joka sielua sikiämishetkestä alkaen ja etenkin makuuhuoneessa.

Onneksi sentään nykyinen piippahattu alkaa ymmärtää vastuutaan nimellisesti suuren uskontokunnan moraalisena esikuvana. (Sanon nimellisesti siksi, että ns. katolisissa maissa lienee käytännössä täysin maallistuneita ihan yhtä paljon kuin nuivan protestanttisessa Pohjolassa. Asiaankuuluvat Ave Mariat ja ristinmerkit eivät tee kenestäkään sisimmältään kristittyä; paremminkin niillä vaalitaan perinteitä tai lohduttaudutaan, koska muita tapoja ei kenties tunneta.) Muutokset ovat taatusti hitaita ja paikka tuulinen, mutta Jorge-sedän toive ”kannan tarkastamisesta” esimerkiksi syntyvyyden säännöstelyyn ja seksuaalivähemmistöihin on jo aikamoinen edistysaskel siihen nähden, millaiseen perintöön hänen lausuntonsa kytkeytyvät.

Kun nyt vain ei alettaisi paavillisemmiksi kuin paavi itse. Jos ja kun joku väestönosa haluaa pitää paavinistuimelta lausuttuja asioita täydellisen erehtymättöminä, niin olkoon sitten niin. Tarkistetaan sitten niitä kantoja, ja ihan tosissaan myös! Ja jos päädyttäisiinkin sitten omassa elämässä vanhalle kannalle (”Blop ’til you drop” koska se on Jumalan tahto), olisipahan edes kerran käyty itse läpi se asia eikä ainoastaan kuunneltu jonkun uskonnollisen muka-auktoriteetin vaahtoamista.