Heil Hovila, ja syitä miksi vituttaa

Tänään kävi ilmi, että useat verkkokaupat olivat hetkellisesti levittäneet Hitlerin Taisteluni-”teoksesta” versiota, jossa ei ollut saatteena pohjustavaa, kriittistä esipuhetta. Ymmärrän hyvin takaisinvetotoimet, jotka olivat tavallaan ainoa järkevä vaihtoehto. Tänään haluaisin kuitenkin puhua ongelman todellisista syistä, jotka eivät ole aivan yhtä suoraviivaisia.

En missään tapauksessa haluaisi, että Hitlerin (paatoksellista, mutta rehellisesti sanoen aika huonosti kirjoitettua ja logiikaltaan horjuvaa) teosta luetaan kenellekään iltasaduksi. En ole koskaan elämässäni voinut edes kuvitella symppaavani mitään natsistiseen ajatteluun viittaavaakaan, mutta toisaalta olen aina halunnut oppia. Myös ääri-ilmiöistä. Minua kiehtovat esimerkiksi uskonnolliset ääriliikkeet ja kultit. Ei siksi, että haluaisin niitä tukea, päinvastoin. Viehtymys on paljolti kauhunsekaista. Samasta syystä yritin lukea myös Mein Kampfin.

Minua alkoi parikymppisenä puoliuskonnollisena ärsyttää, kun Raamatulla jaksettiin perustella kaikenlaista soosausta. Tein ratkaisun: luin Raamatun. Kokonaan. Piruuttani. Tottakai lukuote oli sukuluetteloiden kohdalla vähän löyhempi, mutta en silti ohittanut jaettakaan. Luin oikeasti koko paskan. (Mieleeni on jäänyt kaunis muisto viimeisestä joulusta, jota vietin ex-puolisoni perheen kanssa. Ajauduin teologiseen väittelyyn silloisen appiukkoni kanssa. Kun Raamatun perinnöstä oikein alettiin väitellä, silloinen puolisoni [joka on edelleen hyvä ystäväni] vaati kädennostoäänestyksen. Että käsi ylös, ketkä täällä on Raamatun läpi lukeneet. Hän tiesi kyllä, että minun olisi ainoa.) Opin mm. sen, että aika vähän puhutaan vaikkapa avioliitosta instituutiona, ynnä siihen liittyvistä seremonioista, tai siitä miten erimielistä kannattaa vieroksua. Olin vilpittömästi haavi auki, kun katolinen tuttavani väitti minulle lokakuussa päin näköä, etteivät protestantit ole kristittyjä.

Samalla logiikalla yritin myöhemmin lukea Mein Kampfia. En rehellisesti sanoen muista, latasinko netistä suomen- vai englanninkielisen version. (Ymmärrän kyllä saksaakin jonkin verran, mutten tarpeeksi yrittääkseni tätä tapausta.) Se oli ihan hirveetä paskaa. Punnersin satoja sivuja, enkä saanut mistään kiinni. Enkä nyt tarkoita sitä, että olisin hylännyt teoksen karmivien rotunäkemyksien vuoksi. Päinvastoin, niitähän juuri halusin tutkia. Mutta polttavinkaan paatos ei muuta huonoa kirjoittajaa hyväksi. Kakasta ei saa konvehtia. Hitler oli aikanaan hyvin karismaattinen puhuja – nykypäivänä hänen tyylinsä toki vaikuttaisi yliampuvalta. Mutta kirjoittajana hän oli surkea. Jätin Mein Kampfin kesken suunnilleen samassa kohtaa kuin olen hylännyt Sormusten herra -trilogian jo kahdesti. (Olen fantasiakirjallisuuden suhteen valikoiva. Kauhunsekainen osasto käy hyvin, samoin Walter Moers -osaston pähkähullu pelleily. Mutta Tolkienin kerronnan raskaus tuskastuttaaa minua. )

Kysymys kuuluu, mitä se sitten muuttaa, jos Mein Kampfia levitetään, mutta mukaan liitetään historiantutkijan kriittinen arvio. Jos joku laitaoikeistolainen oikesti haluaa lukea tuon hirvityksen tukeakseen omaa kansanmurhaattista ajatteluaan, lukeeko hän sen esipuheen, tai välittäkö siitä? Toisaalta minä, supermega-antinatsi, jättäisin esipuheen myös lukematta, jos ja kun valmiiksi tiedän, minkä kanssa olen tekemisissä. Ei minulle tarvitse kertoa, että teos oli jo aikanaankin kiistanalainen, tieteellisesti ontto ja paskasti kirjoitettu. Huomaan sen kyllä.

Olen viime aikoina yllättynyt laitaoikeistolaisen ajattelun normalisoitumisesta. Olin kuusi vuotta poissa suomalaisesta perusopetuksesta (lyhyitä sijaisuuksia lukuun ottamatta), ja olen kyllä yllättynyt siitä, miten normaalina tapana yläkoululaiset natsitervehdystä pitävät. Nyt, kun heille on huolella selitettty, miksi “heilaaminen” ei koulussa ole sopivaa käytöstä, he ovat keksineet kiertotavat. Natsimerkkiä näytetään jos voidaan, mutta jos opettajan katse on samaan suuntaan, heilaus korvataan viattoman oloisella sormivilkutuksella. Siitä ei voi sanoa mitään, sehän on vain vilkutus. Tilannetta lukien näen kyllä, mikä todellinen viesti on. Tämä ilmiö suututti ensin. Nyt se on saanut minut jo väsymään.

Tiedän, ettei maailmassa ole juuri sen tärkeämpää työtä kuin näiden käsityksien purkaminen. Mutta kun joutuu viikosta toiseen huomauttamaan natsitervehdyksistä ja selittämään että ei, koronavirus tai ilmastonmuutos eivät ole mielipideasioita, kyllä siinä käsitys ihmisestä alkaa muodostua kyynisemmäksi. Ja se syö voimia. Siksi havittelenkin nyt hieman uusia uria, opetuksen parissa toki edelleen, mutta kenties vähän uusien mutkien kautta.

Oppiainekohtaisessa kokoontumispaikassani Facebookissa on keskusteltu kaikenlaisesta sensuurista. Jotkut kertoivat mm. hävittäneensä vanhoja Peppi Pitkätossuja koulukirjastoista rotunäkemyksien vuoksi. Ymmärrän syyt hyvin, mutta itse Peppini oikeasti huolella lukeneena en kyllä tunnusta, että teoksien pääasiallinen sisältö olisi syrjintä. Kaikkea muuta! Peppi oli, ja on edelleen, aikaansa nähden aivan käsittämätön tyttöhahmo. Hän on vahva, päättäväinen, iloinen ja hyväntahtoinen. Hän ei tarvitse ketään ohjaamaan ja suojelemaan itseään, ja hän kohtelee kaikkia aaseista ääliöihin vertaisinaan. Se on se viesti, joka minulle on Peppi Pitkätossun tarinasta jäänyt, ei suinkaan sana “neekerikuningas”.

Suomessa kaikenlaisia aineistoja saa esittää. Yleisradio on uskollisesti hoitanut tonttinsa esittämällä ja toistamalla kaikenlaista ohjelmistoa – myös poliittisesti epäkorrektina ja kiistanalaisena pidettyä. Juuri tämä kertoo siitä, ettei laitaoikeistoa kovin viehättävä ajatus punavihermädättäjä-Ylestä voisi olla kauempana totuudesta. Kaikesta voi, saa, ja pitää puhua. 

Summa summarum: Minua väsyttävät rasistit ja kaikki muutkin idiootit. En kannata vapaata solvausoikeutta. (Fiksuista ihanimmatkin oppilaani esittivät joulun alla, kun huumorin keinoista puhuttiin, että kaikille ja kaikelle saa nauraa kaikissa tilanteissa, ja jos joku loukkaantuu, se on loukkaantujan ongelma. Olkoon vammainen, väärän värinen tai menettänyt vanhempansa, kaikki on avointa riistaa.) Mutta nykyinen keskusteluilmapiiri ei parane sanoja tai teoksia sensuroimalla. Se paranisi aidolla keskustelulla. (Se ei muuten ole aitoa keskustelua, että aiheesta riippumatta A-studioon kutsutaan aina joku vihreä ja joku persu huuutamaan toistensa ohi, jotta voidaan sanoa että tässä on nyt erilaiset yhteiskunnalliset näkemykset huomioitu.) Notta kyllä musta nyt vähän tuntuu siltä, että saisko ihmiskunnan jäsenyydestä sanoutua irti. Tuokaa mulle koiria.

P.S. Nyt on liian monta kertaa käynyt niin, että Blogger laittaa valmiiksi tosi ahtaan rivivälin tai tekstiin korostusvärin, ja ne saattavat vaihtua kesken tekstin. Osaan nyt korjata ne, koska minulla sattuu olemaan kooderipuoliso, joka näyttää, mikä koodinpalanen minun pitää manuaalisesti vaihtaa joka pihvanan pehvanan kappaleesta, jotta saan mieleiseni asetukset. Sekin vituttaa.