Sosiaalipolitiikkaako?

Saimme eräässä työpajassa hommaksi toteuttaa jollakin tapaa opettava lyhytelokuva. Väsäsimme pienen tarinan, jossa kierrätetty neulepaita yhdistää kaksi nuorta. Ryhmässämme oli pelkkiä naisia, joten totesimme, että tästä tuli nyt tyttörakkausjuttu. Sitten annettiin mennä.

Kuinkahan moni ihminen, joka joskus vahingossa löytää pätkän verkosta, pitää tyttöparin valintaa kannanottona? Kouluikäiset alkavat varmasti naureskella kuningasajatuksellemme: Kierrätys yhdistää – lesboja! Ei kannata alkaa piipertää, muuttuu saman tien homoksi. Ja nojatuoliliberaalit pääsevät hymistelemään. Kyllä nyt puretaan ennakkoluuloja kun ihan noin vain valitaan naispari! Onpas edistyksellistä!

Mutta kun! Minusta olisi parasta, jos jutun rakentaminen naisparin varaan ei olisi suuren yleisön silmissä mikään huutomerkki. Että mediassa näkyvää faktista tai fiktiivistä vähemmistöihmistä ei tarvitsisi ajatella sen enempää kiintiöhomoksi, näyttelyeläimeksi, irvimisen kohteeksi kuin sosiaalipoliittiseksi ohjelmaksikaan. Tällä kertaa ne nyt vain olivat Kaisa ja Maisa kun kohtasivat toisensa. Ensi kerralla Teuvo ja Teppo, tai Riina ja Risto.

Maailma taitaa menettää minussa hyvän ekolesbofemakon. Sitä paitsi Seta järjestää aina parhaat bileet. Mutta kohtaloni taitaa olla sinetöity. Maailmassa on ihan liikaa ihania miehiä!