Personal trainer?

Pidin tänään sylissäni vauva-asiaa. Se (hän?) oli (ja on) puolivuotias poikahenkilö. Siihen nähden, miten paljon pidän lapsista (=suunnilleen yhtä paljon kuin Mäntän koulukeskuksen nakkikastikkeesta), pärjäsimme hyvin. Ja tulin ajatelleeksi.

Kun tämäpähän tirri "istui" sylissäni, se pingersi itseään suoraksi kaiken aikaa. Nosti selkänsä minusta irti, kroppansa jäykäksi, oikaisi 8-kiloisen olemuksensa kantapäiden ja pään varaan. Kerta toisensa jälkeen. Koko ajan. Ja nauroi. Herramujjee, mitkä voimat! Minä jos tekisin tuollaista monta tuntia päivässä, miettikää mikä sikspäkki!

Siinä ne makaavat, otukset jotka eivät mistään mitään tajua. Lojuvat lattialla ja nostelevat jalkojaan suorana kattoa kohti, ad nauseam. Minä en ole koskaan onnistunut vetämään edes yhtä leukaa. Lapset haisevat pahalta, mutta täytyy myöntää, että jossain hekin ovat minua parempia. Ja siihen vaaditaan sentään jotain.

Samainen nuorukainen yritti myös kovin innokkaasti päästä hameeni alle. En sanonut mitään. Se ei kuitenkaan olisi ymmärtänyt sellaisia argumentteja kuin "varattu", "jos juteltaisiin ensin", "sä oot juonut liikaa", "päätäni särkee" tai "sika!"