Tästäs tiesin tupakkirulla

Kuten ennenkin on lausuttu, lastenlaulut ovat saatanasta. Mutta saatanimmasta ovat ne, joissa on olevinaan joku idea ja sielu, mutta ei ole, ei vahingossakaan. Esimerkki: Tuu tuu tupakkirulla.

Kuka ensinnäkin uskaltaa näinä päivinä tuudittaa lasta tupakkirullan voimalla? Olis terveysviranomaiset niskassa het saman tien! Ja toisekseen: Nuuskarullabiisin rakenne on näennäisesti tehty kysymys-vastaus-tekniikalla, mutta oikeasti kukaan ei koskaan vastaa esitettyyn kysymykseen.

Ensinnäkin: Mistäs tiesit tänne tulla. Lienen aikani lapsi, mutta tulkitsen tämän kysymyksen epäkirjaimellisesti. Mistäs tiesit tänne tulla ei ole tiedustelu siitä, mistä puhuteltu henkilö on fyysisesti tullut, saati mitä reittiä hän on käyttänyt. Kysymys sisältää paremminkin jonkin sen suuntaisen ajatuksen kuin "kuinkas nyt justiinsa", tai "mistäs tiesit että sua on täällä ikävöity", tai "miks sun just nyt piti, kun ollaan kastamassa tätä lasta joka eitietenkäänolesinun...." Ja tyyppi tietenkin vastaa, mitä teitä hän on matkallaan käyttänyt.

Aijjaha! Sehän osuvaa! Se on vähän kuin olisin ollu vaikka vankilassa Köyliössä vuoden, ja sitten entisen rakastettuni nykyään entinen puoliso lapsineen tulisi morjestamaan. Ja kun kysyisin että mistäs tiesit tänne tulla, se sanoisi että juu, Huittisten kautta ja Kantatietä sitten sen jälkeen.

Sitten kysytään, että mistäs tunsit meidän portin. Ja vastaus kuuluu: "Näin teidän uuden portin."

Aijjjjaha! Minusta se, että näkee jotakin, ei tarkoita, että sen tuntee. Minä näen Tampereen raitilla joka viikko paljon ihmisiä, joita en tunne! "No siitäs tunsin teidän Sailan kun näin sen ekaa kertaa elämässäni, se oli silloin pääpostin viereisessä spurgupuistossa matkalla länteen." Ja mikä parasta, näennäisvastaaja mainitsee nimenomaan, että kyseessä oli uusi portti. Siis ihan uudenlainen kuin ennen! Saila on siis käynyt leikkauksessa sitten viime näkemän, jota ei ole, koska näin teidän uuden Sailan, ja sillähän minä sen tunsin, kun tulin Huittisten kautta ja Kantateitä.

Missä mömmöissä ihmiset on tuutulauluja kirjoittaneet? Kysyy nimimerkki.

Vastustamaton kuin... kuka?

Kaveri jakoi naamakirjassa linkin Jonna Tervomaan kakarastara-aikaiseen piinallisen hittiin Hyvännäköinen. Tulinpahan sitten ajatelleeksi sitä kohtaa, kun laulussa sanotaan että yksi niistä on vastustamaton, mieleen kun se tuo Michael Jacksonin. Että a) on varmaan Jonnaa 2000-luvun puolella naurattanut tuokin lausunto, ja b) onko tuo kohta sisällytetty tekstiin tietoisina Jackon alkuperäisestä, sympaattisen tavanomaisesta negroidiulkomuodosta - vai onko se kauneus- tai komeusihanne kuitenkin ollut se Thrillerin aikainen, valkaistu ja leikelty ei-oikein-minkään-värinen-ei-oikein-mies-tai-nainen.

Tietysti toivoisin, että taustaa olisi ajateltu, mutta en oikein usko. 80-luvulla lapsille kuitenkin vielä opetettiin, että neekeri on neekeri. Ja olisin minäkin varmaan ihmetellyt, jos olisi kerrottu, että yks päivä tämä kaunistus valitaan Miss Universumiksi. (Oli muuten eka ihan aidosti musta Miss Universum, vuosi 1998.)

K-27

Tiedättekö, mikä on lapsille sopimatonta kuultavaa? Saku Sammakko! Jotkut ne kehtaavat ihan vakavalla naamalla voivotella, kuinka vahingollista lapselle on vaikka nähdä kahden samaa sukupuolta olevan aikuisen rakastavan toisiaan - ja kuitenkin rallattelevat lapsilleen mukaharmitonta viisua, jossa ristiinnaivat niin sammakot, hiiret, myyrät kuin hepokatitkin. Siinä jää Oinosen Pentti koiransa kanssa kolmanneksi!

Mielentyynnytysrekisteri lentopelkoisille

Jotkut ne kai pelkäävät lentämistä ihan tosissaan. Toki on kunnioitusta herättävää ja jännääkin, kun julmetun painava peltiliiteri kaasuttaa maalaisjärjen vastaisesti irti maasta, mutta kyllä keskivertokansalainen ottaa tilastollisesti ajatellen paljon isomman riskin lähtiessään autolla töihin, ja sitä sentään tehdään päivittäistasolla.

Tietenkin lööppitilan valtaavat ne kurjat, onnettomat ja jopa katastrofaaliset tapaukset. Mutta mittasuhteiden konkretisoimiseksi voisi tehdä hyvää sellainen verkkopalvelu, joka rekisteröisi turvallisesti perille päässeet lennot. Yksinkertaisimmillaan se voisi olla laskuri, johon napsahtaisi numero lisää joka kerta, kun matkustajalento on laskeutunut ilman henkilövahinkoja. Konstikkaampi olisi jo sellainen rekisteri, jossa juoksisi suunnitelmien mukaisesti maahan tömähtäneiden lentojen tiedot maailmanlaajuisesti, vaikka edes viimeisen tunnin ajalta. Saattaisivat numerot laittaa hiljaiseksi, ja niitä kun aikansa tuijottelisi, saattaisi pupukin hiipiä pois pöksyistä. Tai ainakin pitää siellä pienempää meteliä.

Mikä on imperialismin huippu?

Teinpähän taas tunnelmoidakseni ja puolitosissani erästä Queen Trivia -testiä. (Ei, kyse ei ole sen testaamisesta, paljonko sattuu tietämään Ison-Britannian hallitsijasta.) Olen tottunut näkemään maallikoiden tekemissä "fan quizeissa" kaikenlaista, mutta tämä kysymyksenasettelu ylittää jo käsityskyvyn:

Freddie Mercury was born in what country?

A) United States of America
B) England
C) Africa
D) Finland
E) Russia

Niin. En minäkään ihan heti puoliunessa osaisi sanoa, miten Zanzibarin hallintosuhteet mahtoivatkaan mennä vuonna 1946. Mutta kun testin tekijä väittää oikean vastauksen olevan C, alkaa vähän surettaa. Missä, oi missä on valtio nimeltä Afrikka? Onko se Siperiassa vai Australiassa? Eivät kertoneet mulle!

Kulttuuriantropologian alkeet

Olen ennenkin avautunut lastenlaulujen kamaluudesta, mikä ei estä minua tekemästä sitä uudelleen. Ha!

Miettikää nyt vähän, millainen punaniska senkin tyypin täytyy olla, joka laulussa mukaleppoisasti matkustaa ympäri maailmaa laukussa leipää ja piimää vaan.

Minä ainakin lapsena visualisoin sen sillä tavalla – ja visualisoin muuten edelleen – että sillä reppureissaajalla on mukanaan Oululaisen ruisleipää ja A-piimää, sitä eltaantuneen makuista, jota meillä oli aina kotona ja jota en koskaan juonut. (Minusta rasvaton piimä on ainoaa oikeaa piimää. Se on tarpeeksi raikasta ja hapanta, eikä jää kalvoa kitalakeen.) Siis ei vaikka naan-leipää ja inkiväärilassia. Se on siis tullut Suomesta asti ne eväät mukanaan! Eihän se pentele pääse edes Viipurin torille asti, kun piimätölkin bioviljelmä tulee jo vaatimaan oikeuksiaan, eivätkä kahvista kellastuneet hampaat pysty enää ruisrevittyyn.

Toisekseen. Ei varmaan ole kovin helppoa tutustua uusiin ihmisiin ja kulttuureihin, jos ”matkustaa ympäri maailmaa laukussa leipää ja piimää vaan”. Mieti nyt, kun se Chiara, Esteban, Raaniya tai Samir pyytää mukaansa legendaariseen paikalliseen tai ehdottaa piknikiä auringon ja viininlehtikääryleiden sekä mausteviinin parissa. ”Anteeksi nyt, uusi ystäväni, mutta se ei mitenkään käy päinsä. Minun täytyy palata hostelliin juomaan piimää. Matkalla ajattelin käydä ostamassa äidilleni tuliaiseksi halvan sinivalkoisen pöytäliinan, ja isälle pullon Finlandiaa.” Sellainen ihminen ei taatusti saa uutta ystävää yhtään mistään, eikä haluakaan, koska se on mennyt sinne Teneriffalle päästäkseen kuuntelemaan Frederikiä Sepon ravintolaan.

Ehkä tämä uljas lastenlaulun sankari on niin kuin se yksi pietarsaarelainen hapannaama, jonka tapasin Vilnassa. Hän oli asunut siellä aiemmin vuoden, ja minä silloiseni kanssa tietysti kysymään, olisiko hänellä joitakin vereviä suosituksia paikallisesta kulttuurista. Hyviä baareja, hurjia nähtävyyksiä, eriskummallisia museoita? ”Äh emmätiä, pääasia et bisse menee päähän!” (Tätä tarinaa voisi jatkaa, mutta en tee sitä tässä. Uteliaat kysykööt.)

Tai ehkä laulu kertoo – sukupuolesta riippuen joko konkreettisesti tai vertauskuvallisella tasolla – amisviiksisestä seksituristista, jolle riittää ihan hyvin se, että paikallinen hämmentyneenä vastaa joitakin näennäisen kohteliasta hänen päivää-sammallukseensa. Tässä mitään muodollisuuksia kaivata, perkele! Kun sanon päivää, hän sanoo kuraa.

Sen, joka ottaa maailmanympärimatkalle mukaansa passin, hammasharjan, hyvien kävelykenkien ja avaran katseen sijasta leipää ja piimää vaan, kannattaisi ehkä säästää ne matkarahansa tuonnemmaksi ja ostaa odotellessa vaikka virveli, jotta saisi vähän proteiinia ruokavalioonsa. Ongella odotellessa olisi sitten hyvää aikaa totutella auringossa oleiluun ja lukea laatukirjallisuutta. Mutta se on vaarallinen laji. Saattaa vaikka hoksata, että on olemassa muitakin asioita ja elämäntapoja ja kulttuureja, ajattelumalleja, uskontoja. Ja ihan toisen luokan ongelmia kuin se, että piimästä meneekin jo huomenna päiväys.

Sarjakuvalandian kevät- ja muu huuma

Kaikkihan me olemme kuulleet näitä laameita krapulan kategorioita: Lumikki-darrassa herää seitsemän miehen vierestä, Tuhkimo-darrassa on hukannut toisen kenkänsä ja niin edelleen. Vastaavalla tavalla voisi kai luokitella erilaisia tapoja harrastaa seksiä.

Laajanlaisesti tulkittuna tämä on loputon suo: noita-ankka elää korpin kanssa, keisari vilauttelee ilokseen koko valtakunnalle ja niin edelleen. Enkä totisesti halua tietää, mistä Puuhanalle on saanut nimensä... Minulle tuli äkkiseltään mieleen ainakin seuraavat variaatiot tahi perversiot:

* Maantiekiitäjän makuuhuone. Toinen juoksee ympäri kämppää pitäen omituisia ääniä, toinen kärvistelee räjähtävä pötkö kädessään.

* Smurffikimppa. Pienet otukset vilistävät menemään naama sinisenä, pahansisuinen äijjä jahtaa niitä ontto puunrunko päässään. Kaikki puhuvat ruotsia.

* Tenavat-touhu. Toinen haaveilee riepu kourassa kurpitsoista, toinen juttelee tiiliseinälle.

* Superhessu-fetissi. Luiru miehentapainen sinkoilee virttyneissä trikoissa viitta harteilla ja leikkii sankaria. Heisulivei!

* Pelle Hermannin puuhat. Tunnettuahan on, että Hermannia on alati ojentamassa omalla tahdolla varustettu, omituinen kepakko, eikä Sylvia-neitiä koskaan kuitenkaan näy.

* Roger ja Jessica Rabbit. Hehkeä, iltapukuun pukeutunut nainen sekaantuu jänikseen.

Tässäpä näin alkajaisiksi. Kekä keksii lisää?

Identiteettikriisin paikka

Voiko vampyyri mitenkään tietää, minkä näköinen se on? Eihän se näe itseään peilistä. Minusta jotenkin tuntuu, että siitä koituisi harmeja, jos ei tuntisi omaa naamaansa. Olisi ehkä hankala elää tavallista elävän kuolleen arkea.

Antimateriaa?

Margariinipaketin päällä lukee siististi ruåtsiksi, että 60 % margarin. Mitä ne loput 40 prosenttia on? Eivät kerro meille!

Sateenvarjo metroseksuaalille?

Etsiskelin eilen halpiskorviksia halvan valmistujais(ilta)pukuni seuraksi ties mistä puljuista, mukaanlukien Europe House. Ja hyllyjä (turhaan) kierrellessäni kuulin outoja.

Paikalle ilmaantui joku mies. En katsonut mikä mies, mutta joku mies. Se mies halusi sateenvarjon. Tiskin takana oli (firman imagon mukaisesti) joku nuori naisihminen, jota pitäisi kai pitää kauniina. Ja kun se mies kysyi sateenvarjoa, myyjällä meni hetkeksi pasmat sekaisin. Sitten hän kysyi, että sateenvarjo, ai siis miehelle vai kuinka?

Ei ole kukaan kertonut minulle, että on olemassa erilliset sateenvarjomallistot miehille ja naisille! Lasten versiot toki ymmärrän, koska lapset ovat keskimäärin aikuisia pienempiä. Mutta että miesten ja naisten sateenvarjot! Värikoodaustako se tarkoittaa? Miehille tavallisentyylikkäitä mustia tai tummanvihreitä tai tummansinisiä, ja naisten versioihin on lisätty hapsuja ja glitteriä?

Tuleepahan väkisin mieleen 90-lukulaiset vaippamainokset. Ensin yritettiin "tieteellisesti" perustella, että tyttö- ja poikalapset tarvitsevat erilaiset vaipat, koska, kiitos anatomian, eri merkkiset vauvat kastuvat eri paikoista. Sitten kaikki merkit seurasivat perässä. Ja sitten 4,3 vuoden päästä tuli mullistava uutuus: unisex-vaippa. Sitä sitten mainostivat. Niin kuin ei niillä kangasräteillä olisi ihmisvauvat pärjänneet vuosikymmeniä. Tai satoja. Jösses.

Anonyymit kalsarinsilittäjät

Erään opiskelutoverini anoppi silittää kaikki maailman asiat. Alushousutkin. Hän ei kuulemma pidä silittämisestä ja valittelee välillä, kuinka kurjaa hommaa se on ja miten paljon sitä hommaa riittää. Haloo!

Moniko teistä silittää kalsarinsa? Minä en. Pääsääntöisesti en silitä juuri mitään vaan käytän useimmiten materiaaleja, joita ei tarvitse silittää. Minulla on kuitenkin uusi kiva silitysrauta, jota jouduin tänään, poikkeuksellista kyllä, jopa käyttämään. Uusista kodinkoneista tulee hyvälle mielelle. Mutta miten tylsää pitää ihmisen elämän olla, että siitä on varaa hassata useita kallisarvoisia päiviä rumien sloggien mankelointiin? Mä ihmettelen kauhiast.

Personal trainer?

Pidin tänään sylissäni vauva-asiaa. Se (hän?) oli (ja on) puolivuotias poikahenkilö. Siihen nähden, miten paljon pidän lapsista (=suunnilleen yhtä paljon kuin Mäntän koulukeskuksen nakkikastikkeesta), pärjäsimme hyvin. Ja tulin ajatelleeksi.

Kun tämäpähän tirri "istui" sylissäni, se pingersi itseään suoraksi kaiken aikaa. Nosti selkänsä minusta irti, kroppansa jäykäksi, oikaisi 8-kiloisen olemuksensa kantapäiden ja pään varaan. Kerta toisensa jälkeen. Koko ajan. Ja nauroi. Herramujjee, mitkä voimat! Minä jos tekisin tuollaista monta tuntia päivässä, miettikää mikä sikspäkki!

Siinä ne makaavat, otukset jotka eivät mistään mitään tajua. Lojuvat lattialla ja nostelevat jalkojaan suorana kattoa kohti, ad nauseam. Minä en ole koskaan onnistunut vetämään edes yhtä leukaa. Lapset haisevat pahalta, mutta täytyy myöntää, että jossain hekin ovat minua parempia. Ja siihen vaaditaan sentään jotain.

Samainen nuorukainen yritti myös kovin innokkaasti päästä hameeni alle. En sanonut mitään. Se ei kuitenkaan olisi ymmärtänyt sellaisia argumentteja kuin "varattu", "jos juteltaisiin ensin", "sä oot juonut liikaa", "päätäni särkee" tai "sika!"

Ketä varten on ylähylly?

Tänään katselin kaupassa kun pari aikuista, normaalimittaista naista tavoitteli muutamassa metrissä killuvaa karkkipussia hyllystä. Sitä ylintä. Ne käyttivät käsilaukkua aseena ja nostelivat toisiaan ja vaikka mitä. Tulinpahan siinä miettineeksi, että minkä helevetin tähen täytyy kaupoissa olla sellaisia hyllyjä, joilta minkään valtakunnan asiakas ei VOI ylettyä ottamaan mitään? Väinö Myllyrinnekin on jo kuollut. Ja sitten ne vielä järjestelevät ne systeemit hienosti niin, että joitain tuotteita (aika monia) on VAIN siellä ylähä. Soosia A ja B voi käydä noukkimassa hyllystä noin vain, soosi G:täkin pitkäraajaisemmat, mutta soosia K on laitettu vain hämäävästi hyllyyn ilkkumaan. Täällä minä olen, vaan etpäs saa kiinni! Ähä!

Tekisivät edes niin että laittaisivat kaikkea tasaisesti eri hyllykorkeuksille. Tai sitten palkkaisivat marketteihin osastokohtaiset korstot, joiden hommana olisi hymyillä ystävällisesti tikapuut kainalossa ja auttaa asiakkaita. Niin ei tarvitsisi näkkileipää tavoitellessaan rynnätä jonnekin pullohuoneeseen huutamaan apua. (Yksi pitkä komea ystävä on Sokoksessa töissä, enimmäkseen pullohuoneella. Ollut kai jo kauan. Minusta olisi korkea aika ylentää hänet osastokorstoksi, kun hymy ja asiakaspalveluasennekin on jo. Ei tarttis laittaa teelusikkaa poikittain suuhun.)

Mihinkähän sekin jaottelu muuten perustuu? Harvemmin kysytyt tuotteet ylös? Eijei, en usko. Korruption kavaluusko on hiipinyt tähänkin? Tuottajat maksavat vähittäismyyjille suojelurahaa ja saavat siitä hyvästä tuotteensa paremmille paikoille? Vapiskaa pienyhtiöt! Lähimarkettimme myy vastaisuudessa ainoastaan Fazerin sinistä, Valion kevytmaitoa, Vaasan ruispaloja ja Saarioisten lihamakaronilaatikkoa.

Laadukkaimmissa kaupoissa on siellä täällä sellaisia jakkarasioita, joilla tuotteita voi kiivetä, mutta eivät ne Kirsti ja Porsti olisi kyllä yltäneet siihen karkkipussiinsa sellaisellakaan, ei varmasti. Ja ainahan sitä VOI kysellä apua henkilökunnalta (Jos ne osastokorstot onkin aina vetelehtimässä tupakalla? Vaikka sellaiset ei pääse helposti pöydän alle piiloon.), mutta jotenkin se on vaikeaa ja tuntuu tyhmältä. Tietysti voisi myös pitää tavaraa ainoastaan ihmisen korkuisilla hyllyillä ja palkata pari tyyppiä hyllyttämään vähän tiuhempaan tahtiin sitten.

Minä pyysin kerran Tullintorin muinaisessa S-marketissa toista asiakasta ottamaan PepsiMax-pullon ylähyllyltä kun se oli just niin typerästi etten ihan kyennyt itse. Kun menin siihen kaljahyllyille sanomaan sedälle että hei, voisitko auttaa mua vähän, niin se hymyili ystävällisesti ja sanoi että no riippuu vähän, jos ei tarvi lukea, siinä en osaa auttaa. Voiko olla tässä maassa puhekykyinen ukko, jolla ei ole naulaa päässä tai mitään, mutta kekä ei osaa lukea? Ainakin se nauroi avoimesti kun sanoin PepsiMaxia PetriMaxiksi. Tuote sai uuden nimen aikanaan, kun toveri Petri joi sitä kamelin lailla. Harmin aiheena hänellä oli se, että hän ei voinut soittaa monta tuntia pianoa ja juoda samaan aikaan PetriMaxia, kun kädet ei olleet vapaat. Ostin sille sitten joululahjaksi tuollaisen.

Varastotila maksaa, tietty, mutta minusta olisi kiva tietää, paljonko esim. Tampereen tavaratalot menettävät myyntiä sillä, että kaikki alle kaksimetriset menevät suosiolla hakemaan aina sen saman oman suosikkituotteensa siitä matalien ihmisten kaupasta. Kun ei vaan jaksa nähdä vaivaa.

Painonhallintaryhmiä terminaalivaiheeseen

Luin joskus lehtijutun äijjästä, joka oli nikkaroinut itselleen ruumisarkun. Ihan vaan siksi kun osasi. Se kertoi lempein sanoin siitä että tällainen prosessi ei ole synkkää eikä itsetuhoista vaan silkkaa realiteettien tajua, oman katoavuuden hyväksymistä ja asian omakohtaista työstämistä. Vähän niinku kirjaimellisesti.

Mutta ei siinä vielä kaikki - se äijjis oli nakutellut arkut myös koko perheelleen. Ja SE on minusta mielenkiintoista. Minkä kokoiset arkut se on vääntänyt lapsilleen? Onko se ottanut huomioon, että sen 8-vuotias teroantero-nikopetteri voi kutsuntoihin mennessä olla venähtänyt 227-senttiseksi? Paljonko ruumisarkkuun pitäisi jättää kasvunvaraa? Tai lihomisen.

Olen kuullut erinäisten morsmaikkujen laihduttavan morsiuspukua varten. Sekin on itse asiassa kumma perinne. Miksi pitää yleensä aivan sievien normaalipainoisten ihmisten vasiten valita sellainen mekko että siihen pitää laihduttaa? Ehkä se on joku naisten initiaatioriitti, valmistautumista muutokseen. Ja tätä taustaa vasten rohkenen väittää, että morsius- tai muuhun vastaavaan pukuun laihduttaminen on harrastelijain hommaa. Tosimies laihduttaa mahtuakseen arkkuunsa. Sepä se olisi vasta!

Munalukko.

Jos olisi olemassa siveysvöitä miehille, niin olisiko se tuote silloin nimeltään munalukko?

Käynks mä usein täällä?

Tässä päivänä muutamana muuan puolirunoilija sanoi minulle eräässäkin alaan liittyvässä tapahtumassa, että silmäni ovat kauniit kuin elokuinen mansikkapelto.

Hei haloo. Elokuussa mansikkapellot ovat ukkosen raiskaamia, mansikoita on vähän ja nekin homeessa. En kuitenkaan kehdannut pudottaa taiteilijaa maan pinnalle, joten tyydyin kiittämään.

Harmi sinänsä, että päädyn perin harvoin avoimen iskuyrityksen kohteeksi. Olisi hilpeää keräillä huonoja aloitusrepliikkejä elävästä elämästä - eihän kukaan enää tosissaan yritä vanhoja huonouksia kuten "käyksä usein täällä". Lisäksi täytyy sanoa, että monet pokaamisyritykset ovat olleet kovastikin sympaattisia, vaikka olisivatkin tulleet epäkiinnostavalta suunnalta. Kuten se, kun touhusin seurakuntani keittiöllä vahingossa sinappia paitani hihaan. Sellainen ujompi kaveri, jota en juuri tuntenut, tuli hiljaa hymyillen paperirullan kanssa siistimään olemustani. Siinä oli tyyliä, pakko myöntää.

Tässä kuitenkin muutamia kuolemattomia huonouksia. Kommenttiosioon passaa täydennellä!

- Hei tyttö! Mennääks naimisiin kun sulla on niin ihanat nuo rinnat!
(Humalainen ja ylipainoinen nuori mies mänttäläisen paikallisräkälän terassilta)

Vieläkin harmittaa, että tajusin vasta jälkikäteen, mitä olisi pitänyt vastata. Tietenkin olisi pitänyt luvata tissit avioliittoon vaikka saman tien, jos minun ei tarvitse seurata perässä.

- Mikä sun nimi on? Oletko sä jo naimisiin ehtiny?
(Selväpäinen 21-vuotias mies seurakunnan tiloissa)

Olin häkeltynyt enkä osannut kuin vastata totuuden. Valitettavasti kaveri taisi olla tosissaan. Lienee aika yleinen ongelma naisenkipeiden karismaatikojen piirissä: ihmistä katsotaan aina ensin kuin potentiaalista puolisoa. Alan yhä enemmän arvostaa niitä suloisia miespuolisia ystäviäni, jotka ovat olleet kiinnostuneita ensisijaisesti ihminen Hanniinasta ja vasta myöhemmin siitä, mahtaisiko siltä saada.

- Ookkonää Oulusta? Naikkonää paljaalla?
(Amiscorollaseurue, Mäntässä jälleen)

Sillä kertaa leikkasi sentään heti: "Mun puolesta voit vetää vaikka pakoputkeen".

- Sä oot mun elämäni nainen.
(Psyykkisesti epätasapainoinen nuorukainen kahvilassa)

No, en ollut. Siitäkään huolimatta, että kaveri kertoi jonkin mystisen äänen sanoneen hänelle näin.

- Sä oot ihana, mä tiedän että mä olen sua fiksumpi mä opetan filosofiaa, mut sä olet täydellinen!
(Vahvasti humaltunut, minulle täysin vieras mies karaokebaarissa)

JAA.

Täydennystä seuraa myöhemmin, mikäli muistini virkistyy tai huonoja pokausyrityksiä tulee lisää. Kertokaa ihmiset lisää, kaikki 2,44 jotka tätä blogia luette. :D

24.11.

Katsos tosiaan! Juice kuoli päivälleen 15 vuotta Freddie Mercuryn jälkeen. Itse asiassa lähes tunnilleen, kun huomioidaan parin tunnin aikaero. Pitääkö tässä oikeasti alkaa viettää vuosittaista porupäivää ja mennä synkeän näköisenä, levylistalla vuorotellen Who Wants to Live Forever ja Syvänmerensukeltaja?

Ovelasti solvattu, rakas rottani!

Taiteilijat, nuo yhteiskuntamme kieromieliset sulostuttajat, ottavat ja käyttävät materiaalina kaikkea omituista. Niin kuin jupisevat blogittajatkin, toki. Kun lehdenjakaja pudottaa helsingin talousaamusanomat koirankusiläjään, runoilija kirjoittaa herkkiä säkeitä lehtien tippumisesta lätäkköön. Muusikko ajaa kiihdytyskaistalla ja tempaisee biisiin intron ja teeman vaihteiden kehräyksestä. Näyttelijä tekee pahaa-aavistamattoman kanssaihmisen typerästä kävelystä suurta taidetta.

Taideteoksien jollekin omistaminen, muusaus ja sellainen, on taas oma numeronsa. IRC-galleriassa ihqteinixit "ommaavat" jokaisen kajalinkäyttöharjoitus takapihalla-kuvan jollekin naapuriluokan poitsulle, johon ollaan mukamas niin coolisti ei-ihastuneita. Joku omistaa tekeleensä jollekin ihan etu- ja sukunimen kera, joku tyytyy nimimerkkiin, joku kuittaa muusan nimen kolmella pisteellä.

Täytyy nostaa hattua Kirsi Kunnakselle. Hän on oikeasti taitava sanailija, eikä arvostustani suunnattomasti vähennä edes se, että hän kirjoitti pääösan tuotannostaan - *brrrrr* - lapsille. Mutta siitä pitäisi suoda diplomi henkilölle, että se on taiteessaan suorittanut niin maan nerokkaan ja ilmeisen vittaisutoimenpiteen puolisoaan kohtaan, että luulisi jo puolison laittaneen hanskat naulaan ja paperit raastupaan, mutta se hymyilee vain ja yleisö on että awww. Kyseessähän on hettainen runo nimeltään Vanha vesirotta.


Kaislaranta kahisee,
suviheinä suhisee,
rapakossa rahisee:
Kuka tulla tuhisee?

Mikä tuolla pilkistää?
Vesirotan pieni pää,
viikset vallan mutaisina,
rämpii jalat rutaisina
vanha Jaakko VaakkoVesirotta.

Silmät vettä siristen,
nenä nuhaa tiristen,
tuhisten ja puhisten.
Ja sitten voi voi Vaivastus!
Ja atsii atsii aivastus!

(Vaivastus on vesirotan omaa kieltä
ja tarkoittaa aivastuksen vaivaa
ja sitä että täytyy esiin kaivaa
nenäliina
niistääksensä nenän pieltä.
Totisesti piina!)

Ja taasen - voi Vaivastus,
ja atsii atsii aivastus!

Vanha Jaakko Vaakko Vesirottaon -aivan totta-
vanha hieno herkkä rotta,
joka kärsii ammattinsa vuoksikuhanuhaa, vesiköhää, ryskäyskää.
Ja nyt -katsos, nyt se juoksi
suoraan kaislavuoteeseen
ja makaa jalat luoteeseen
ja kuono kohti kaakkoa.

Se auttaa Jaakko Vaakkoa.


Muusa on tietysti ilmeinen; onhan rouva taitelija naimisissa muuankin Jaakon kanssa, ja on käsittääkseni itse avoimesti kertonut, että tuo mieshän se on tämän runon sankari, tuo tuossa. Ja onhan näitä pikkusieviä söpöilylekkejä nähty, ollaan niin nasua ja pupua toisillensa. Hyi. Mutta silti.

Jos minulla olisi taiteilijapuoliso (no okei, onkin tavallaan mutta ei virallisesti), ja se omistaisi minulle taideteoksen. Tässä yhteydessä on samantekevää, onko se biisi, taulu, romaani, mikä tahansa. Mutta jos se tekisi semmoisen minulle tai minusta. Ja tulisi sitten innoissaan sen jutun kanssa että katso ha(n)ni, tämmöisen tein sinulle, tässä on näkemykseni sinusta. Ja sitten sen tekeleen nimenä seisoisi "Vanha vesirotta". En sanoisi hyvin teit! Vääntäisin mustikkanenän sille taiteilijalle, ja silloin se taiteilija toivoisi että olisi vaan kiltisti käynyt loppuun sen paperiprosessilinjan.

Ehkä meidän vähemmän suurten taiteiljoiden kannattaa käydä perheensisäiset palautekeskustelut kotona, kaksin ja selvin päin, ja jättää virtuositeettinen vittuilu spesialistien lajiksi. Puolison julkinen nimittely kun ei useimmilta suju kunnasmaisen tyylikkäästi - varoittavana esimerkkinä toimikoot valtakuntamme parisuhdemaskotit, epävakaa mutta sitäkin pysyvämpi instituutio: Matti ja Mervi.

Intiaanien parrat

Miksi ihmeessä intiaaneille ei kasva partaa? Tai jos kasvaa niin ihan surkeasti, amishaiven kerrallaan. Parrankasvu on kai hormonaalista - eivätkö intiaaneissa mellasta suunnilleen samat hormonit kuin valkoisissa ja mustissakin?
Tämä asia ylittää käsityskyvyn. Jos joku tietää,vastatkoon tälle palstalle. P.S. Kuva ois kiva.