AVOIN KIRJE KAIKILLE, JOIDEN MIELESTÄ SUKUPUOLINEUTRAALISUUS ON MENNYT LIIAN PITKÄLLE

Viime vuosina on saanut lukea mediasta paljon kummallisia, kärjistettyjä ja suoraan sanoen ääliömäisiä väitteitä siitä, miten nykyään vaaditaan kouluissa ja mediassa sukupuolineutraalia, siis sukupuolta kokonaan tunnustamatonta, kielenkäyttöä. Kouluissa ei kuulemani mukaan enää ole tyttöjä eikä poikia, on vain ihmisiä. Tälle kohdeyleisölle minulla on yksi vinkki: tervetuloa kouluun vaikka päiväksi. Tai jopa viikoksi!

Yhdelläkään ”sukupuolineutraalista opetuksesta” russuttavalla kirjoittelijalla ei taida olla paljoakaan kontaktia koulutyön arkipäivään. Ja siitähän se russutus juuri syntyy.

Pahinta myrkkyä eräiden ”argumentaatiolle” lienee tämä: Koulumaailmassa ei ole missään vaiheessa kehotettu, tai edes kannustettu, sukupuolisidonnaisten sanojen karsimiseen tai sukupuolten erojen hälventämiseen sinänsä. Olen nuorehkon mutta keski-ikäistyvän ikäpolven opettaja, jonka 15-vuotisen työuran aikana koulumaailma on kiistatta muuttunut. (Minun ei esimerkiksi tarvitse enää käyttää piirtoheitinkalvoja.) Missään vaiheessa ei kuitenkaan ole tultu opettamaan, ettei tyttöjä tai poikia olisi olemassa.

Todellisuudessa jokaisella ihmisellä on oma, ainutkertainen tilanteensa. Kun hylätään ikuisen naisellisuuden, mustan sielun ja juutalaisen luonteen käsitteet, ei silti esitetä, ettei olisi olemassa juutalaisia, mustia ja naisia. Tällainen kielto ei vapauttaisi näitä ihmisiä vaan merkitsisi epäautenttista pakoa todellisuudesta. (Simone de Beauvoir)

Minulle on nuorena opettajana – ja jo arkijärjen varassa – ollut alusta asti selvää, ettei lapselta tai nuorelta pidä odottaa sukupuolen perusteella mitään tiettyä lahjakkuutta. Että tytöt tykkäävät enemmän kielistä ja pojat matikasta, tai että ryhmätyöt sopisivat yhdelle sukupuolelle paremmin kuin toiselle. Ehkä tilastollisesti merkittäviä eroja kiinnostuksen kohteissa löydetään, jos otos on tarpeeksi suuri – mutta tavallisen opettajan arjessa sillä on lopulta aika vähän merkitystä. Yhdellä opettajalla on yhdellä kertaa käsissään ne nuoret jotka nyt sattuvat olemaan käsissä. Ja opettajan jokapäiväisessä arkiporukassa yksilöiden väliset erot ovat aina suurempia kuin sukupuolten väliset.

Seuraa esimerkki.

Lukioon tulevien puberteetti – fyysinenkin, mutta etenkin henkinen – on keskimäärin vähän eri vaiheessa, ja tässä sukupuolella on tosiasiallista merkitystä. Jotkut lukiolaiset ovat todella, todella lapsellisia, eivät pahuuttaan tai tyhmyyttään, vaan ihan silkkaa myöhäistä puberteettiaan. Ja todennäköisintä on, että kyse on pojista. Se on tosiasia. Myöhäistä puberteettia ja siitä seuraavaa pölhöilyä voi siis lukiossa odottaa todennäköisemmin pojalta – mutta se ei tarkoita, että sitä pitää odottaa kaikilta pojilta! (Saati että sen varjolla pitäisi sietää huonoa käytöstä, koska ”pojat on poikia”. Puhumattakaan siitä että päästäisi arvioinnissa vähemmällä!) Se olisi totaalista miessukupuolen aliarviointia. Monet kypsimmistä, ilmaisuvoimaisimmista ja avoimimmista oppilaistani ovat olleet aikuisiksi kasvavia poikia. Ja suunnilleen saman verran on ollut älykkäitä, yhteistyökykyisiä tyttöjä. Ja osa varmasti niitäkin, jotka eivät identifioidu kumpaankaan sukupuoleen. En tiedä, eikä minun kuulukaan tietää. (Muistan urani ajalta todella paljon mukavia, joitakin erikoisia, ja muutamia hankaliakin oppilaita. En ole kovin kiinnostunut heidän sukupuoli-identiteetistään, elleivät he itse ota asiaa esiin. Jos heidän seksuaalisen heräämisen vaiheensa mahdollisine kipuiluineen kiinnostaisivat minua liikaa, se olisi pelottavaa ja alavalintani totaalisen väärä.)

Sukupuolisensitiivisyys ei tarkoita sukupuolten karsimista arjesta ja kielenkäytöstä. Naiset, miehet, pojat ja tytöt ovat yhtä olemassa kuin ennenkin. Erona johonkin mystiseen muinaisaikaan (milloin se edes oli?) on lähinnä se, ettei sukupuoleen tarvitse tuijottaa silloin, kun se ei ole asian kannalta olennainen seikka. Mies ei synnytä eikä nainen siitä, harvoja intertapauksia lukuun ottamatta. Sukupuoli-identiteetin moninaisuus tai kokemus sukupuolettomuudesta lienee harvinaisempaa, mutta siihen tulee mielestäni suhtautua samalla tavalla kuin sukupuolielämään muutenkin: kyse on yksityisasiasta, joka harvoin vaikuttaa vaikkapa työstä suoriutumiseen.

Toisin sanoen, annetaan ihmisten kasvaa rauhassa sellaisiksi kuin ovat kasvaakseen. Ei arkijärkeä ole missään vaiheessa käsketty hylkäämään.