Äänistä, vaatimattomuudesta ja vaatimattomista äänistä

Päivänä muutamana satuin kuulemaan Dingon kappaleen Pistoolisankari. Yritin nukkua ja tungin siksi tulppaa syvemmälle korvaan, mutta viisu jäi soimaan päähän. Siellä se soi edelleen. (Olen kuullut kerrottavan, että häiritsevät korvamadot ovat erityisesti älykkäiden, musikaalisten ja neuroottisten ihmisten vaiva. Arvelen olevani lievästi kaikkia kolmea.) Vaikka ambienssi ei ollut oma valintani, se uppotti mielikuviin ja sitä kautta musiikkimuistoihin.

Alkuperäisen Dingo-manian aikana olen itse ollut hyvinkin tukevasti olemassa. Itse ilmiötä en silti  muista: meillä soi kotona kirkkomusiikki tai ei mitään. Ja jos olisin jotain kuullutkin, en olisi mitenkään voinut ymmärtää, millaisesta ilmiöstä oli kysymys.

Dingo on tehnyt useita comebackeja. Olin 13-vuotispäivänäni todistamassa niistä ensimmäistä, tai ainakin julkisinta, Tampereen Kukkaisrockissa. Koskettimissa oli sittemmin paluun tehneen alkuperäisjäsenen sijasta Pave Maijanen, jota arvostin jo silloin, toisin kuin useimmat ikätoverini, jotka eivät tietenkään tajunneet mistään mitään. En toki tuntenut hänen tuotantoaan kovin syvällisesti, mutta jotain oli jäänyt mieleen. (Kuuntelin 9-vuotiaana  C-kasetille tallentamaani levytystä "Ikävä"-kappaleesta ja mietin jo tuolloin suunnattoman ikävän toivottavasti tarkoituksellista monimerkityksisyyttä.) Seuraavien 20 vuoden mittaan ymmärsin, että Pave on tehnyt kulissien takana vielä merkittävämmän työn kuin niiden edessä, vaikka eturintamaltakin olisi näyttää aikamoinen CV.

Paven lauluääni ei mielestäni ole erityisen ihmeellinen, mutta tunnistettava kyllä. Voima voi elää vähäeleisyydessä. Mieleeni on jäänyt etenkin sattumalta radiosta kuulemani tulkinta Lilja, ruusu ja kirsikkapuusta. Otti aikansa oivaltaa, että sen lauloi Pave yksin, riittävän monelle raidalle.

Vaikka kasvoin eräänlaisen fanikulttuurin aikana ja jopa eräänlaisena lajin pioneerina (Mäntässä oli vuonna 1991 kaksi raskaan sarjan New Kids on the Block -fania, ystäväni Salla ja minä), en aikuisena katso oikeasti "fanittavani" kuin kahta asiaa: Queenia ja Juicea. Enkä tykkää niistäkään varauksetta!

Queenin nerokkuus perustui mielestäni siihen, että yhtye teki studiossa ensin kaiken mahdollisen ja sen jälkeen mahdottomat päälle. Ääniraitaa venytettiin mekaanisesti ja soitettiin sitten takaperin, jotta saatiin aikaan Prophet's Songin apokalyptiset jytyytykset. (Prophet's Song on mielestäni Queenin aliarvostetuimpia lauluja koskaan,  '39:n ohella. Kiinnostavampi ja monisyisempi kuin kaikkien aikojen hittinsä, jota en toki väitä huonoksi.) Silti yhtyeen tuotannossa on paljon kappaleita, joista en tykkää, koska en nyt satu tykkäämään. Yhtye, joka tekee kaiken, tekee väistämättä myös jotain, mistä sattumanvarainen suomalainen opettaja ei niin innostu. Lauluäänen tai -äänien suhteen Queenilta ei toki voisi enempää toivoa. Mutta näin vain sopivat Queen ja vaatimattomat lauluäänet samaan tekstiin, koska...

...toinen supersankarini on Juice. Hänestä on nyt elokuvan kautta ollut jonkin verran puhetta. Itse luin Risaisen elämän melko pian sen ilmestyttyä, kun olin ostamassa silloisesta lähikaupasta siideriä, ja pokkari maksoi 15 rahaa. Paremman tekemisen puutteessa ahmaisin romaanin puolessatoista vuorokaudessa varsin vähillä yöunilla. Se ei toki muuttanut sitä minkä jo tiesin: Juicen lauluääni ei ollut kovinkaan ihmeellinen, joskin toki tunnistettaava. Käsittääkseni hän oli omastakin mielestään ensisijaisesti sanataiteilija, ei suinkaan lauluntekijä saati laulaja. Mutta jonkunhan piti laulaa. Eittämättä omaperäinen taiteilija oli monesti omien runojensa paras mahdollinen tulkki, mutta ei se lauluäänestä sen kummoisempaa tehnyt. (Lisäksi olen yhä sitä mieltä, että kaikkien riipivien ruman rakkauden kuvauksien jälkeenkin Juicen sukkelimmat sanoitukset löytyvät Haitaribussi-lastenlevyltä.)

Suurin vaatimattoman äänen sankarini on kuitenkin M.A. Numminen. Muistan lapsuudestani erinäisiä ikäisilleni suunnattuja hupijuttuja, joiden aikoihin M.A. oli - onneksi ja ikävä kyllä - pitkälti omaksunut tietoisen omituisen, naukuvan laulutapansa. Se oli tietenkin tapa erottua, ja ymmärtääkseni alkujaan eräänlainen ujon miehen naamio - mutta se on myös hieman kurjaa! Numminen kun on, sikäli kuin olen mitään oikein käsittänyt, tunnetun ja tunnustetun yleisneroutensa ohella oikeasti musikaalinen kaveri. Vuoden 1972 Pori Jazzissa esiintyi varsin herttainen herrasmies taitavan kokoonpanon keulakuvana, ja jokseenkin lattea lauluääni kuului kokonaisuuteen ilman, että siitä tarvitsi erikseen tehdä jonkinlaista vitsiä.

Miten tähän nyt Dingosta päädyttiin? Siten, että myös Dingon tenho on rehellisesti sanoen jossain muualla kuin laulusolistin taituruudessa. En toki väitä Nipaa huonoksi laulajaksi: kyllä hän laulaa nätisti nuotin päälle kaikissa tallenteissa, jotka nyt pystyn muistamaan. Mutta onhan ääni silti hiukan lattea, vailla sävyisyyttä. Nipa joko hönkii tai huutaa. Mutta kaipa hänkin oli ja on oman musiikkinsa paras mahdollinen tulkki. Ja kun Pistoolisankari kerran jäi päähäni soimaan, en voinut kieltää sen tenhovauutta. Dingon musiikissa on jotain niin ympäri ämpäri häpeämätöntä kaikennielevää romanttisuutta, etten ihmettele, miksi (ainakin) yksi sukupolvi halusi edes yrittää elää sen todeksi.