Suomi saamelaisille ja Suvivirsi soimaan?

Älähdetään nyt sitten tähän päivänpolttavaan älähdysaiheeseen. Lopussa linkit käyttämiini lähteisiin, mutta ne olettekin varmaan jo lukeneet päivän kiivasteluvirrasta.

Kuten arvata saattaa, keltaiset lehdet otsikoivat apulaisoikeuskanslerin kannanoton raflaavasti: ”Suvivirsi taas tulilinjalla!” Näin saatiin hienosti ohitettua lausuman kokonaissisältö, joka koski kunnallisten koulujen toimintaa laajemmin. Mutta noinhan niitä klikkauksia saadaan. Ja helvetillinen meteli. (Sanavalinta tarkoituksellinen, toim. huom.)

Kannanotosta osa oli ihan asiaa. Itse opettajana (jopa uskonnon!) ja sananvapauden kannattajana olen sitä mieltä, ettei vakaumuksellinen uskonnollinen kasvatus ole julkisen koululaitoksen tehtävä. Ei niin, että kristilliset (tai juutalaiset, tai hindulaiset...) arvot olisivat itsessään pahasta, niiden järjestelmällinen levittäminen ei vain kuulu julkisen vallankäytön piiriin. Ja peruskoulutus on julkista vallankäyttöä. Näin ollen olen jokseenkin sitä mieltä, ettei kunnallisessa koululaitoksessa tarvita varsinaista hartaudenharjoitusta. Ainakin sille pitää olla vaihtoehtoja, ja yleensä onkin. Pienimmissä paikoissa vaihtoehdot ovat kyllä valitettavasti joskus melko näennäisiä.

Suomi ei ole ”kristitty valtio” sillä perusteella, että iso osa kansasta kuuluu kristillisiin kirkkokuntiin. Päinvastoin, pohjoismaiset kulttuurit ovat huomattavan sekularisoituneita. Ja aika usein nämä ”Suomi suomalaisille” -vaahtoajat kaivavatkin Raamatun esiin vain siksi aikaa, että ehtivät kumauttaa sillä jotain ituhippiä pirtanauhaan. Ei näitä neekerin-, ählämin-, vinosilmän-, ja ryssänvihaajia paljon raamattupiireissä näe. Uskonto on vain niin kätevä lyömäase, että siihen on mukava tarttua sen sijaan, että katsoisi suvaitsevaisuuden ja rakkauden mallia vaikkapa eräältä nasaretilaiselta. Mutta mitäs minä tässä Jeesuksesta, nythän on kyse periaatteesta.

Suomalainen kulttuuri ei liioin perustu kokonaisvaltaisesti kristinuskoon, vaikka jotkut niin haluavat väittää. Meidänkin korpimaillamme on ollut uskoja ja uskomuksia kauan ennen ristiretkiä, ja ne näkyvät arjessamme edelleen, vaikka olemme siitä joskus perin hatarasti tietoisia. (Suomi suomalaisille -vaahtoajat voivat muuten minun puolestani vetää neljän tuulen hatun päähän ja ryhtyä porofarmareiksi. Vapaa-aikana voi vaikka paukutella vähän shamaanirumpua. Siinä on alkuperäistä suomalaisuutta!) Uudemmat, yleiseurooppalaiset tuulet oikeus- ja hyvekäsityksineen ovat alkaneet jo antiikin Kreikasta, missä palvottiin jos vaikka mitä, mutta ei Jeesusta. En toki väitä, ettei kristinusko olisi sittemmin tehnyt merkittävää leimaa kulttuuriperintöömme. Ulla Appelsin antaa aiheesta kolumnissaan monia hyviä esimerkkejä.

Joskus ajattelin, että uskonnonopetuksen voisi jättää kokonaan uskonnollisten yhdyskuntien vastuulle, mutta siinä on kääntöpuolensa. Etenkin pienissä pitäjissä, joissa jotkin itsenäiset, liian usein fundamentalistiset yhteisöt ovat kovasti vallalla, nykymuotoinen uskonnonopetus puoltaa paikkaansa. Eikö ole parempi, että uskonnon taustaa ja arvoja opettaa korkeasti (ja usein poikkeuksellisen laaja-alaisesti) koulutettu, tolkkupäinen pedagogi, kuin että koko kylän ainoa ”hengellinen auktoriteetti” on jonkin omat oppinsa rakentaneen ja joka suuntaan siltansa polttaneen lahkon johtoon puolivahingossa valikoitunut höyrypää?

Juuri kiihkottomuus on avainasia. Minusta olisi arveluttavaa alkaa järjestelmällisesti tyrkyttää oppilaille omia mielipiteitäni vaikkapa poliittisissa kysymyksissä. Mietin aikanaan ankarasti, voinko vastata luokassa toistuneeseen kysymykseen ”Sauli vai Tarja?”, tai sittemmin ”Pekka vai Sauli?” Sitten huomasin, että monet kollegat – etenkin yhteiskuntaopin opettajat – kuuluttivat omia kantojaan ihan sumeilematta! Tässä asiassa ujous on siis hieman hellittänyt. Jos oppilas kysyy kantaani johonkin poliittiseksi katsottavaan aiheeseen, saatan sen kertoa. Jos siis kysymys on esitetty rakentavassa hengessä, tiedän oppilaan riittävän kypsäksi ottamaan vastaan erilaisia mielipiteitä, ja katson muutenkin hyväksi vastata. Tiedän, että jotkut muutkin tekevät niin. Tiedän, että osa heistä on kanssani samaa, jokseenkin samaa, jokseenkin eri tai täysin eri mieltä. Siinäkin on yksi peruskoulun idea: Opettajatkin ovat erilaisia, ilmaisevat eri tavoin ja myös suutahtavat joskus eri asioista. Kaikkien kanssa pitää oppia pärjäämään, kunhan yhteisesti sovituista linjoista pidetään kiinni. Tilanne olisi aivan toinen, jos opettajainhuoneessa päätettäisiin yksissä tuumin, että nytpä otetaan opetukseen kaikki mahdollinen lehtimateriaali Kansan uutisista, ja musiikintunnilla veivataan Agit Propia pahoinvointiin asti.

Summattuna siis pointti 1: Kunnallisen ja valtiollisen koululaitoksen ei kuulu kasvattaa nuoria mihinkään yksittäiseen uskonnolliseen tai poliittiseen ideologiaan.

MUTTA.

Apulaisoikeuskansleri Puumalaisen ja esittelijäneuvos Kostaman lausunnossa todettiin, että kaikki virret ovat uskonnollisia ja siten ongelmallisia. Kehottaisin tässä asiassa silti ottamaan käteen silmän ja käyttöön suhteellisuudentajun. Kuten Ulla Appelsin kolumnissaan toteaa, luulisi noinkin korkealla valtionhallinnon tasolla olevan muutakin tekemistä kuin koululaulujen jahtaaminen.

Vaikka Appelsin kirjoittaakin kovin kärkevästi, hän on osin oikeassa. Kristinuskon vaikutuksia on mahdotonta ja tarpeetonta pyyhkiä ympäristöstä jäljettömiin. Todellisen uskonnonvapauden kannalta olisi itse asiassa parempi, että keskivertosuomalainen tiedostaisi tapojensa taustat paremmin! Silloin olisi helpompaa rakentaa omaa uskonnollista (tai harkitusti uskonnotonta) identiteettiään. Mikähän siinä muuten onkin, että eräät vastustavat niin hanakasti joulukuvaelmia, mutta eivät yhtään mukise pääsiäismunista? Miksi lähes kiihkomielinen ateisti ostaa lapselleen adventtikalenterin?

Hannu Takkula puhuu asiasta maltillisemmin sanankääntein ja toteaa, ettei uskonnonvapaus voi tarkoittaa teeskentelyä, ettei mitään uskontoa ole koskaan ollutkaan. Totta! (Tässä kohtaa haluan kyllä muistuttaa, että sama olemassa ja näkyvissä olon oikeutus kuuluu muillekin uskonnoille. Yhdet kantavat kaulassaan ristiä, toiset vaikkapa horoskooppikorua – siihenkin liittyy aika läjä uskomuksia! Monet muutkin arkipäiväistyneet asiat ovat saaneet alkunsa uskonnon harjoittamisesta. En lähtisi ajamaan puistojoogia kotiinsa laskostelemaan raajojaan, hänhän ei aiheuta kenellekään haittaa. Lähikauppamme myyjätyttöä ei tietääkseni ole palkattu hiuksiaan esittelemään, joten minua ei pätkääkään häiritse, että hän peittää ne hijabilla. Melkeinpä kaikkien nautintoaineiden käyttö on ainakin joissain päin maailmaa alunpitäen liittynyt uskonnollisiin seremonioihin. Annetaan siis myös kristittyjen pitää Ikthys-merkkiä autonsa perässä, jos niin haluavat. Kunhan ajavat sillä autolla sääntöjen mukaan, eivätkä siis tule esim. kolaroimalla jäljentäneeksi sitä kalankuvaa minun Nissanini puskuriin. [Nisse on päättänyt pidättäytyä uskonnollis-dogmaattisista kannanotoista toistaiseksi.])

Kyllä, kaikki virret ovat tietyllä tapaa uskonnollisia. Silti väitän, että useimmat koululaiset tuskin ajattelevat suuresti harjoittavansa hartautta, vaikka nousevatkin seisomaan Enkeli taivaan -virren viimeisen säkeistön ajaksi. Aidosti kristillistä vakaumusta tunnustavat ovat tietysti oma lukunsa. Mutta ihan oikeasti, jos kouluvuoden aikana ei todella kestä paria kulttuurisiksi symboleiksi vakiintunutta virttä, voi pyytää lupaa poistua niiden ajaksi. Luvan saa aivan varmasti. Tai voi tukkia korvansa. Minä tarjoan kyllä Suvivirren suodattavat korvatulpat kaikille kouluni oppilaille, jotka todella tuntevat sellaisia tarvitsevansa.

Eräät ovat hanakasti syyttämässä "virsijahdista" (joka ei siis oikeastaan ole virsijahtia vaan keskustelua julkisen koululaitoksen tunnustuksettomuudesta) jotain mystistä "islamisaatiota". Itse olen työskennellyt useissakin isoissa peruskouluissa, joissa on ollut paljon arabitaustaisia muslimioppilaita, enkä ole kuullut yhdestäkään tapauksesta, jossa islamilaisperhe olisi tullut vaatimaan virsien sensuroimista koulun juhllista. Kyllä tässä asiassa kaikkein hanakimpia ovat ihan kantasuomalaiset toimijat. (Männävuotena koulun joulujuhlassa edessäni istui huivipäinen tyttö. Luokanopettaja kävi sanomassa tytölle ennen juhlan alkua, että hän voi istua Enkeli taivaan viimeisenkin säkeistön. Siinä olivat erivapaudet! Tuskin kukaan loukkaantui.)

Pointti 2: Aivan kaikki historialtaan uskonnolliset perinteet eivät järjellä ajatellen ole varsinaisesti uskonnon harjoittamista tai uskonnollista kasvattamista.

Vietin kerran pääsiäistä eteläisessä Espanjassa. Lensin sinne pitkäperjantaina ja saavuin keskelle kulkueita, jättimäisiä pyhimyksenkuvia, joita jokaista kantoi hyvinkin satakunta miestä, itkua ja naurua, soittokuntia, viva-huutoja, hurmosta ja karnevaalia. Meillä Suomessa kristillinen usko vaikuttaa melkoisen hiljaa ja maltillisesti. Ja opettajilla on asiantuntijakoulutuksen lisäksi pääsääntöisesti aika ylikehittynyt sosiaalinen omatunto. Uskokaa pois, ei niiden nuorten elämää parilla rutiinivirrellä pilata. (Moniko sitä Suvivirttä muuten oikeasti edes laulaa?)

Iltalehden uutinen apulaisoikeuskanslerin lausunnosta
Ulla Appelsinin kolumni Ilta-Sanomissa
Hannu Takkulan lausunto Kotimaa-lehdessä

Piippalakkeja ja perhepolitiikkaa

Minun isäni on fiksu mies, ja vieläpä kirkonmies. (Kyllä, on olemassa fiksuja kirkonmiehiä. Minä tunnen monta muutakin.) Hän on jo lapsuusaikoinani moittinut uskonnollisia tai muita aattellisia kiihkoilijoita sanomalla: ”Ollaan paavillisempia kuin paavi itse.” Tämä vertaus on nykyisen paavin aikana ajankohtaisempi kuin koskaan.

Katolisen kirkon perinteikäs ja ainoa lääke AIDS-ongelmaan ja väestöräjähdykseen on vuosisatojen ajan ollut seksuaalisen pidättyvyyden suositteleminen. Tässä ajatusmallissa seksi kaikissa muodoissaan kuuluu yksiavioiseen, heteroseksuaaliseen, mieluiten papin siunaamaan avioliittoon – siis siihen parisuhteen muotoon, jonka eräs kirkkokunta omissa kokouksissaan on valinnut mieleisekseen.

Let’s face it: väestöräjähdys ja AIDS ovat koko ajan koetelleet pahimmin kaikkein köyhimpiä maailmankolkkia, joissa ei käytännössä tunneta terveydenhuoltoa, ehkäisyvälineistä on ehkä joskus kuultu, ja naisten päätäntävalta omasta elämästään on usein surullisen vähäistä. Ei koko maailman väestön köyhin kolmannes lakkaa panemasta sillä, että joku piippahattu Vatikaanissa keksii niin käskeä! Etenkin, kun tämä katolisen kirkon kuuluisa pappisselibaattikin näyttäytyy yhä useammin joulupukkitason höpinänä, jolla saattaa olla hyvinkin synkkiä pikku ”sivuvaikutuksia”.

Oikeastaan koko ajatus pidättyvyysopista on alun alkaenkin ollut niin käsittämätön, että melkein naurattaa. Sillä jos paavilla omassa kirkkokunnassaan onkin jonkinlaista sananvaltaa, miten se voisi edes teoriassa ylettyä niiden kehittyvien valtioiden rivikansalaisiin, joissa harjoitetaan enimmäkseen paikallisia heimouskontoja, hindulaisuutta tai muita muinaisia aasialaisia uskontoja, joiden perhekäsitys voi olla vaikka miten erilainen – ja lisäksi jopa tuhansia vuosia vanhempi – kuin nykyinen länsimainen monogamia, jota jotkut haluavat kristilliseksi kutsua? Taustalla ei minun käsityskykyni mukaan voi olla mitään muuta kuin äärimmilleen viety, täysin mielipuolinen kulttuuri-imperialismi, jonka ydinajatuksena on käännyttää koko maailma katolisuuteen vaikka väkisin ja sen jälkeen hallita joka sielua sikiämishetkestä alkaen ja etenkin makuuhuoneessa.

Onneksi sentään nykyinen piippahattu alkaa ymmärtää vastuutaan nimellisesti suuren uskontokunnan moraalisena esikuvana. (Sanon nimellisesti siksi, että ns. katolisissa maissa lienee käytännössä täysin maallistuneita ihan yhtä paljon kuin nuivan protestanttisessa Pohjolassa. Asiaankuuluvat Ave Mariat ja ristinmerkit eivät tee kenestäkään sisimmältään kristittyä; paremminkin niillä vaalitaan perinteitä tai lohduttaudutaan, koska muita tapoja ei kenties tunneta.) Muutokset ovat taatusti hitaita ja paikka tuulinen, mutta Jorge-sedän toive ”kannan tarkastamisesta” esimerkiksi syntyvyyden säännöstelyyn ja seksuaalivähemmistöihin on jo aikamoinen edistysaskel siihen nähden, millaiseen perintöön hänen lausuntonsa kytkeytyvät.

Kun nyt vain ei alettaisi paavillisemmiksi kuin paavi itse. Jos ja kun joku väestönosa haluaa pitää paavinistuimelta lausuttuja asioita täydellisen erehtymättöminä, niin olkoon sitten niin. Tarkistetaan sitten niitä kantoja, ja ihan tosissaan myös! Ja jos päädyttäisiinkin sitten omassa elämässä vanhalle kannalle (”Blop ’til you drop” koska se on Jumalan tahto), olisipahan edes kerran käyty itse läpi se asia eikä ainoastaan kuunneltu jonkun uskonnollisen muka-auktoriteetin vaahtoamista.