Kesäpesti tuolla on puolivälissänsä. Ensi viikolla hylkään ruokalan, toimistot sosiaalitiloineen, työterveysaseman ja muut siistit sisähommat ja käyn kiinni asian ytimeen: teollisuushalleihin. Ja odotan sitä isolla innolla.
Miksi? Miksi joku haluaa luuttuamaan öljyä trukkitehtaaseen, jossa dinosauriin kokoiset metalliperkeleet ryskyvät? Syitä on yksi: Iskelmäradio.
Mikäs kuraisissa jalanjäljissä, Swingo on keksitty. Okei, terveysaseman roskiksissa on neuloja ja virtsanäytekuppeja. So, Swingon lisäksi on keksitty myös maalaisjärki. Tai häpykarvojen hankaaminen pisoaareista? Daa, olen melkein 27, olen nähnyt sellaisia ennenkin. Joskus jopa koskenut. Entä krooniset käkeltäjät, jotka manaavat pahan olonsa siivoojan ylle vain tavan vuoksi? Sellaisiin en ole edes törmännyt. Mutta se ylittää käsityskyvyn, että nuoret terveet miehet huudattavat Iskelmä Tamperetta (sattuu sieluun tuokin kirjoitusasu) konttoreissaan läpi työpäivän. Jospa humppa olisikin vain kamalaa, mutta lisäksi soittolista tuntuu kattavan ehkä 10 biisiä, joiden välissä kuulijat voivat soittaa toimitukseen jäätyäkseen Jymypotti-kisassa tai kertoakseen, että kolmostiellä on hirvi. Jaa.
Pelottavaa on se, että minä oikeasti tiedän, millaisia biisejä suomalaiset kuuntelevat neljän ruuhkassa seistessään. Listan ykkösenä on humppahitti Jos minut kesyttäisit. Biisin nimessä ja ideassa yritetään, pahoin pelkään, ratsastaa Pikku Prinssin kuolemattomalla kettumonologilla, mutta yritys on traagisen huono. Esim. siksi, että kettumonologi on sentään kaunis ja siinä on oikeita ajatuksia. Hyvää kirjaa on pirun vaikea filmatisoida ja kaunista proosaa haastava säveltää, eikä kaikkien kannattaisi edes yrittää. Varsinkaan, kun sen pohjatekstin idea on hukattu täysin, jäljellä ainoastaan nätti nimi. Vaan mikäs siinä! Kyllä minä ihan mielelläni yhden charlesplogmanin kesyttäisin. Voisin laittaa sen liekaan ja sijoittaa kanikonttorin eteen laulamaan Maijal’ oli karitsaa Skånen murteella. Mutta viereensä en jäisi.
Välillä Meiju Suvas kailottaa ruokalan kajareista kehotustaan pure korvaan mua. Mieluummin purisin kurkkuun, ettäs loppuisi se vonkuna. Kumma juttu, ettei koko jumalattoman teollisuushärpäkkeen porukka ole mennyt nälkälakkoon. Ei minulle ainakaan maistuisi siinä metelissä paraskaan broileripasta.
Siedettävimmästä päästä on Annika Eklundin joku kerkkokoskissaundinen biisi, jossa se sanoo että ole hiljaa ja suutele mua. Kahdeksannentoista kerran jälkeen tekee jo mieli soveltaa kehotuksen alkuosaa laulajaan itseensä.
Hirveimpiä taas on sellainen tekeles, jossa joku setä laulaa hunajaisella äänellä että mitä sulle kuuluu tänään kun en vierestäsi pysty heräämään. Hitto, mikä sanoituskukka! Miten niin ei pysty? Onko sen ukon vieressä _niin_ ruma olento, ettei silmiään uskalla aukaista? Vai huuteleeko se mies itse asiassa toisesta todellisuudesta, onko se kuollut nukkuessaan kun edellisillan seksiä muistuttava nylkytys oli niin tappavan huonoa? (Susiennen kanssa joskus mietittiin, että voiko seksi olla niin huonoa että siihen kuolee.) Fy Satans äckel.
Tai se päivä kun kuulin yhteentoista mennessä Mombasan kolmesti kokonaan, sekä osia joissakin tilanteissa. Tässä kohdin täytyy ottaa huomioon, että yhteentoista mennessä ehdin olla puolisentoista tuntia alueella, jossa ”musiikkia” ei kuulu. (Ilman niitä puoltatoista olisin kai hourulassa.) Montakohan kertaa se oikeasti soi työpäivän aikana? Jos joskus näen Taiskan (No jo on naiselle nimi rätkästy! Onko turvotus yhtään laskenu?) niin voisin kiittää sitä kulttuuriteosta hommaamalla sille, Tauskille ja muutamille muille nimellä paiskatuille menoliput Mombasaan. Ja kuskiksi kamikaze-lentäjän.
Enpä tullut ajatelleeksi, kun väänsin ruman puumerkkini paperiin, että teollisuussiivoojana joutuu kuuntelemaan humppaa enemmän kuin koko elämässään aiemmin. Työpäivän jälkeen, jos aikoisi oikeasti palautua täysiin sielun voimiinsa, tarvitsisi siihen henkilö tunnin intensiivikuurin Queenia (A Night at the Opera esimerkiksi) ja toistakymmentä pehmojazzkipaletta mielellään mustien naisten levyttäminä, paitsi Nat King Cole huolitaan naiseksi tässä tapauksessa myös. Kevättalvella ihastuin Teleksiin, mutta se on enimmäkseen liian iskelmällistä tähän oloon. Rakkaus raivoaa on silti synkkyydessään ihan hyvä palautumisbiisi, kun siinä aika taluttaa ihmisiä köydessä ja kuutamo lakaistaan maton alle. Vähän niin kuin töissä lakaistaan maton alle paskaa, sekä mielipiteet konttuuriväen musiikkimausta (paskaa). Juicen Sika tekee myös terää, se on hyvää taustamusiikkia _lähes_ joka tilanteeseen. Niiden päälle kun vielä nauttii muutaman kappaleen verran kiivasta pianoflamencoa sekä Script for a Jester’s Tearin, niin työkyky saattaa palautua aamuun mennessä.
Hitto, että odotan sitä laitteitten hurinaa ja trukkien kolinaa ja betonin pölinää. Tarvittaessa raksakundien rasvaiset jututkin menettelevät. Mutta jos siellä halleissa joutuu kerrankin kuuntelemaan Tomppaa, niin minätyttö alan työkyvyttömäksi. Istun roskalavalle, heijaan edestakaisin ja luettelen kaupunginosien ja kalalajien ja sukupuolitautien nimiä satunnaisessa järjestyksessä.
Labels: Ärsyttää
