Ovelasti solvattu, rakas rottani!

Taiteilijat, nuo yhteiskuntamme kieromieliset sulostuttajat, ottavat ja käyttävät materiaalina kaikkea omituista. Niin kuin jupisevat blogittajatkin, toki. Kun lehdenjakaja pudottaa helsingin talousaamusanomat koirankusiläjään, runoilija kirjoittaa herkkiä säkeitä lehtien tippumisesta lätäkköön. Muusikko ajaa kiihdytyskaistalla ja tempaisee biisiin intron ja teeman vaihteiden kehräyksestä. Näyttelijä tekee pahaa-aavistamattoman kanssaihmisen typerästä kävelystä suurta taidetta.

Taideteoksien jollekin omistaminen, muusaus ja sellainen, on taas oma numeronsa. IRC-galleriassa ihqteinixit "ommaavat" jokaisen kajalinkäyttöharjoitus takapihalla-kuvan jollekin naapuriluokan poitsulle, johon ollaan mukamas niin coolisti ei-ihastuneita. Joku omistaa tekeleensä jollekin ihan etu- ja sukunimen kera, joku tyytyy nimimerkkiin, joku kuittaa muusan nimen kolmella pisteellä.

Täytyy nostaa hattua Kirsi Kunnakselle. Hän on oikeasti taitava sanailija, eikä arvostustani suunnattomasti vähennä edes se, että hän kirjoitti pääösan tuotannostaan - *brrrrr* - lapsille. Mutta siitä pitäisi suoda diplomi henkilölle, että se on taiteessaan suorittanut niin maan nerokkaan ja ilmeisen vittaisutoimenpiteen puolisoaan kohtaan, että luulisi jo puolison laittaneen hanskat naulaan ja paperit raastupaan, mutta se hymyilee vain ja yleisö on että awww. Kyseessähän on hettainen runo nimeltään Vanha vesirotta.


Kaislaranta kahisee,
suviheinä suhisee,
rapakossa rahisee:
Kuka tulla tuhisee?

Mikä tuolla pilkistää?
Vesirotan pieni pää,
viikset vallan mutaisina,
rämpii jalat rutaisina
vanha Jaakko VaakkoVesirotta.

Silmät vettä siristen,
nenä nuhaa tiristen,
tuhisten ja puhisten.
Ja sitten voi voi Vaivastus!
Ja atsii atsii aivastus!

(Vaivastus on vesirotan omaa kieltä
ja tarkoittaa aivastuksen vaivaa
ja sitä että täytyy esiin kaivaa
nenäliina
niistääksensä nenän pieltä.
Totisesti piina!)

Ja taasen - voi Vaivastus,
ja atsii atsii aivastus!

Vanha Jaakko Vaakko Vesirottaon -aivan totta-
vanha hieno herkkä rotta,
joka kärsii ammattinsa vuoksikuhanuhaa, vesiköhää, ryskäyskää.
Ja nyt -katsos, nyt se juoksi
suoraan kaislavuoteeseen
ja makaa jalat luoteeseen
ja kuono kohti kaakkoa.

Se auttaa Jaakko Vaakkoa.


Muusa on tietysti ilmeinen; onhan rouva taitelija naimisissa muuankin Jaakon kanssa, ja on käsittääkseni itse avoimesti kertonut, että tuo mieshän se on tämän runon sankari, tuo tuossa. Ja onhan näitä pikkusieviä söpöilylekkejä nähty, ollaan niin nasua ja pupua toisillensa. Hyi. Mutta silti.

Jos minulla olisi taiteilijapuoliso (no okei, onkin tavallaan mutta ei virallisesti), ja se omistaisi minulle taideteoksen. Tässä yhteydessä on samantekevää, onko se biisi, taulu, romaani, mikä tahansa. Mutta jos se tekisi semmoisen minulle tai minusta. Ja tulisi sitten innoissaan sen jutun kanssa että katso ha(n)ni, tämmöisen tein sinulle, tässä on näkemykseni sinusta. Ja sitten sen tekeleen nimenä seisoisi "Vanha vesirotta". En sanoisi hyvin teit! Vääntäisin mustikkanenän sille taiteilijalle, ja silloin se taiteilija toivoisi että olisi vaan kiltisti käynyt loppuun sen paperiprosessilinjan.

Ehkä meidän vähemmän suurten taiteiljoiden kannattaa käydä perheensisäiset palautekeskustelut kotona, kaksin ja selvin päin, ja jättää virtuositeettinen vittuilu spesialistien lajiksi. Puolison julkinen nimittely kun ei useimmilta suju kunnasmaisen tyylikkäästi - varoittavana esimerkkinä toimikoot valtakuntamme parisuhdemaskotit, epävakaa mutta sitäkin pysyvämpi instituutio: Matti ja Mervi.