Kulttuurisesta omimisesta ja sen rajoista

Kulttuurien välinen vuorovaikutus, perinteiden lainautuminen ja ns. kulttuurinen omiminen ovat nousseet viime vuosina varsin kärkevänkin keskustelun aiheiksi. Valitettavasti tässä, kuten niin monessa muussakin asiassa, julkinen keskustelu harvemmin huokuu laatua, kun ääripäät ylikorostuvat ja homma menee öyhötykseksi. Kärjistäen voisi sanoa, että kulttuurisen omimisen ylivarominen johtaa toisinaan hölmöön neuroiluun, mutta isompi meteli tulee yleensä siitä kansanosasta, joka pitää kaikkea sensitiivisyyttä "punavihermädätyksenä" ja pahoittaa mielensä siitä, että joku ehkä pahoittaa mielensä siitä, että vaikkapa turkulainen Miss Suomi esiintyy saamelaispuvun pornokauppajäljitelmässä maailman areenoilla. Tässäkin asiassa haluaisin antaa kaikenlaisille vaahtoajille vinkin: Hengitä. Tutki. Kohtaa. Keskustele. Päättele. Kunnioita, mutta älä nynnyile.

On hyvä asia, että etenkin alkuperäiskansojen ja vähemmistökulttuurien perinteitä toisaalta tuodaan ylpeästi esiin, toisaalta kunnioitetaan sen rajoja. En koe tarvetta pukeutua naamiaisissa saamelaisasuun tai edes inkkaripäähineeseen, jollainen meilläkin lapsuudessa oli. Ei se kai haudanvakava asia olisi, mutta mielikuvituksetonta kyllä, ja jokseenkin tökeröä. Mieluummin olen vaikka Punahilkka. Toisaalta kaikki kulttuurien välinen lainautuminen ei mielestäni ole halventavaa. Muodissa ja taiteissa on vuosisatoja otettu vaikutteita milloin mistäkin. Osittain kyse voi olla tarpeettomasta romantisoinnista, mutta en edelleenkään jaksa paheksua sitä, jos suomalainen haluaa vaikkapa sisustaa kotiaan italialaiseen tyyliin tai pukeutua kaftaaniin. (Kaftaania mukavampaa ja kauniimpaa kotiasua ei ole.) Jos asiassa ryhtyisi oikein neuroottiseksi, farkkujakin pitäisivät vain Yhdysvaltain eteläosien maatilalliset - siis farmarit.

Muutama vuosi sitten jotkut pahoittivat mielensä, kun israelilainen laulaja esiintyi Euroviisuissa japanilaisvaikutteisissa vaatteissa. Ihmettelen kuitenkin, oliko se nyt japanilaisilta pois. Käsittääkseni Netta oli monien eurooppalaisten tavoin kova Japani-fani, joka rakastaa animea ja mangaa ja on kiinnostunut japanilaisesta kulttuurista. Pitäisikö meidän tosiaan ryhtyä ripittämään jokaista teinityttöä, joka sitoo hiuksensa kahdelle korkealle ponnarille, maalaa silmiinsä voimakkaat rajaukset ja pukeutuu lyhyeen, väljään hameeseen ja polvisukkiin? Mihin heidän sitten pitäisi pukeutua? Tuulipuku niskaan ja pipo päähän vai?

Tietenkin esim. "eksoottisten" esineiden hankkiminen voi olla sekä kulttuurisesti että ympäristön kannalta kestämätöntä. Pahimmassa tapauksessa ehdat paikalliset pienyrittäjät jäävät nuolemaan näppejään, kun turistit ostavat hikipajakrääsää "autenttisilta" kojukujilta, joissa on maailmankolkkaan katsomatta tarjolla aika lailla samat typerät koriste-esineet ja korurasiat. Toisaalta aito käsityö voi olla oikeasti mieltä lämmittävä matkamuisto, kunnioituksen osoitus ja suora rahallinen hyöty tekijälle. Minua esimerkiksi ihan harmittaa, etten tuonut Suomeen kovalla vaivalla Vietnamin-kotiin etsimääni Đông Sơn -rummun näköistä seinälautasta tai gongia, mikä se nyt olikaan. Se olisi sopinut mainiosti työhuoneeni seinälle, enkä näe siinä mitään kulttuurisen riiston aineksia. Se muistuttaisi minua mm. temppelien tunnelmasta ja siitä valtavan kauniista portista, jonka ohittaessani tiesin että olen taas kerran kävellyt epähuomiossa räätälipuotini sisäänkäynnin ohi. Ostin kuparigongin pienestä sisustusputiikista Saigonista, ja paikalliseen hintatasoon nähden se ei ollut mitenkään halpa. Päädyin kuitenkin antamaan sen pois muuton yhteydessä.

Pukeutumisasioissa kehottaisin tutkimaan ja vaikka kysymään aivan suoraan, miten johonkin vaatekappaleeseen suhtaudutaan. Kansallispuvut ja perinneasut ovat kaksi eri asiaa! Huomasin Vietnamissa hyvin nopeasti, että áo dài on etenkin naisilla arjessakin tavallinen vaate, eivätkä sitä suinkaan käytä pelkästään vietnamilaiset. Kun oleskelin maassa pidempään, kävi selväksi, että se on eräänlainen juhlapuvun standardi. Asu ommellaan aina mittojen mukaan, ja se on itse asiassa varsin yksinkertainen ja nopea tehdä. Pelkästään áo dàihin erikoistuneita räätälipuoteja on joka nurkalla. Ja sellaisen teettäminen ja käyttäminen on vietnamilaisten mielestä kaukana "kulttuurisesta omimisesta". Se on kunnianosoitus! Isompina juhlapäivinä useimmat opettajat käyttivät áo dàita, myös me ulkkarit. Ja kun yhtenä perjantaina tempaisin kolmesta asustani mukavimman päälleni ihan muuten vain, paikallisten kollegojen reaktio oli yhtä yläpeukkua, sydänmerkkiä ja kehuja kauneudestani. 

Samantapainen kuvio sattui muutamaa vuotta aiemmin Baijerissa. Ihastuin naiselliseen dirndl-perinneasuun ja olin miettimäisilläni, onko minun viisasta hankkia sellaista itse. Miettiminen ei kuitenkaan kestänyt kauan, kun sikäläinen emäntäni määräsi minut kokeilemaan omaa vanhaa "dirundeliaan" ja isäntä kannusti vieressä. (Dirndl näyttää yksinkertaisesti paremmalta, jos ihmisellä on kunnon tissit. Jos ei ole, liiveihin saatetaan tunkea sukkia oikeanlaisen vaikutelman luomiseksi.) Dirndlin hankkiminen ei ole turistille mikään pakkorako, mutta pitkään alueella oleilevalle se saattaa tulla mieleen, ehkä jopa tarpeen. Vakuutuin siitä, ettei ulkomaalainen dirundelissaan ole mikään baijerilaisen kulttuurin irvikuva, paremminkin ystävällinen. Enemmän saattaisi tulla vinoja katseita, jos turisti painelisi Oktoberfesteille farkuissa ja hupparissa. 

Tein tässäkin asiassa mielestäni kestävän ratkaisun. En halunnut ostaa halpaa polyesteristä turistipainosta, mutta aika ei olisi riittänyt mitoille teettämiseen. Niinpä ostin dirundelini pienestä vuoristokylästä Saksan ja Itävallan rajalta, käytettynä, 59 euroa. Ainoastaan liivimekon alle tulevan piskuisen puserontapaisen ostin uutena tavaratalosta.

                                   

Jopa uskonnot ovat varsin erilaisia sen suhteen, miten eriuskoisiin tai uskonnottomiin suhtaudutaan. Aabrahamilaisten uskontojen tiukanpuoleinen "oikees tai vääräs" -asetelma on loppujen lopuksi ihmiskunnan historiassa aika uusi ilmiö. Vanhimmat uskonnot, joiden perinteet yhä elävät, ovat usein polyteistisia tai animistisia, muita ajattelutapoja sallivia, ja niillä on paljolti elämänfilosofinen luonne. Pyritään elämään tasapainossa itsen, toisten ja ympäristön kanssa jne.

Ennen Vietnamin-komennustani en ollut käynyt edes Aasiassa, ellei Israelia lasketa, eikä sitä lasketa. Olin nähnyt käytännössä pelkästään kristillisiä pyhättöjä ja pari synagogaa, ja pistäytynyt kerran moskeijassa Izmirissä. Vajaan vuoden aikana Vietnamissa tulikin sitten kahlattua pagoda poikineen! Buddhalaisten temppelien ilmapiiri on rauhoittava, harras mutta vapaa.

Kannan reissuissa aina mukanani valtavaa, kevyttä huivia siltä varalta, että tulisi tarve mennä johonkin pyhäkköön. Olen tiukasti omaksunut periaatteen, että uskontoon katsomatta pyhillä paikoilla on kohteliasta peittää polvet ja olkapäät. Käytännössä sääntö ei ole tiukka, kyse on enemmänkin käytöksestä. Minun mielestäni melkein kaikkialle saa mennä ja melkein kaikkea tehdä, jos ei käyttäydy röyhkeästi eikä herätä liikaa huomiota. (Esim. katedraalien alttareilla tai Buddha-patsaiden edessä minihameessaan huulia pullistelevat selfie-bimbot ovat mielestäni yksinkertaisesti noloja. Minulla ei ole uskonnollisia tunteita, jotka loukkaantuisivat moisesta, mutta minusta tuollainen kertoo vain siitä, että pienikin pää voi olla todella täynnä itseään.) Kerran huivi kuitenkin unohtui, ja minulla oli yläosastaan melko antava mekko päällä. Sen sijaan että olisi tultu paheksumaan, vartija hiippaili jostain ja viittoili että tule peremmälle, mene katsomaan, tuolla on ylätasannekin. Isommissa pagodoissa tultiin usein tarjoamaan vierailijoille suitsukkeita - siis tarjoamaan, ei myymään. Jokainen on tervetullut harjoittamaan hartautta tai vain tuijottelemaan. Ei siinä mitään jäsenkirjoja kysellä. (Toki kuitenkin katsoin, että jos joku on juuri kumartelemassa suitsukkeineen alttarin edessä, en kävele siitä välistä. Paikalliset varmaankin kävelisivät, väkeähän on aivan pipona. Mutta itse olen tottunut antamaan ihmisten uskonnonharjoittamiselle tilaa, kirjaimellisesti.)

Tämä uskontoasia menee jo hieman ohi alkuperäisen aiheen, mutta se on minusta kiinnostava, koska uskonto on hyvin vakava asia niille, jotka sellaista harjoittavat. Harva asia vaikuttaa maailmankuvaan niin perustavanlaatuisesti kuin se, mitä ihminen uskoo tapahtuvan vaikkapa kuoleman jälkeen. Itse en ole ateisti, mutten uskonnollinenkaan. Suhtaudun uskontoihin kunnioittaen ja uteliaasti, niin kauan kun niitä ei käytetä vallan välineinä. (Valitettavasti niin tehdään ihan hitokseen.) Tähän pätee siis sama ohje kuin toisista kulttuureista lainaamiseen: Hengitä. Tutki. Kohtaa. Keskustele. Päättele. Kunnioita, mutta älä nynnyile.