Autokoulun apuluokka

Varoitus blogin lukijoille: Seuraa tylsä autoiluentry.

Olen mielelläni äidinkielenopettaja, mutta on myös toinen opetusalan homma, johon minusta saattaisi olla, jos sellainen ammatti olisi olemassa. Minusta tulisi hyvä koulunkäyntiavustaja autokouluun. Vähän samaan tapaan kuin yliopistojen opiskelijaopinto-ohjaajat.

Olen reputtanut inssin kerran ja läpäissyt sen kahdesti. Olen selviytynyt maantieajossa autonraadolla, jonka iskunvaimentimet olivat ruostuneet puhki. Kesytin isäukon vanhan Unon, jossa vaihteen ja vapaan välillä oli useita vaihtoehtoja. Olen kerran ajanut ilman ajokorttia. Olen ollut 8 vuotta ajamatta ja mennyt sen jälkeen kertausharjoituksiin. Sitten ryhdyin maantiekiitäjäksi muutaman tuhannen kilometrin kuukauditahdilla. Liiskasin vammalalaisen kamikaze-oravan. Keräsin kokemusta, itsevarmuutta, reippautta ja lopulta kai vähän ylimielisyyttä, jonka saattelemana ruovin lavialaista peltoa kattopelti edellä. Sitten opin pelkäämään, ja vähä vähältä harjoittelen pelostani irti.

En ehkä ole hyvä autoilija, mutta olen erinomainen ajo-oppilas. Olen oppinut asioita käytännössä, melkein ajattelematta, ja ymmärrän yhä paremmin niitä, joita hevosvoimat pelottavat. Vaikka muutaman viikon takainen volttini ei ehtinytkään aiheuttaa paniikkia, sen jälkeen on etenkin pimeässä ja pikkuteillä ollut tosi painostavaa kulkea.

Selviytymisohjelmani liikennevahingon kokeneille ei ole vielä melkeinkään valmis, mutta muutamia teemoja siinä jo on. Ajopelon selättäminen on hidasta puuhaa, ja olenkin muutamina päivinä ottanut työmatkoilleni jonkin teeman, haasteen, johon keskittyä.

1. Jatka ajamista. Tämä on selviytymisohjelman tärkein vaihe: pelkoon ei saa jäädä. Onnettomuuden kokenut alkaa helposti karttaa rattia, mutta se johtaa todennäköisesti pelin menettämiseen. Käsittääkseni on olemassa kymmenin tuhansin ihmisiä, joilla on ajokortti, mutta ei enää tahtoa tai uskallusta astua polkimille edes hätätilanteessa.


2. Aja niin hiljaa kuin haluat. Yleensä reippaana kuskina minua ovat ärsyttäneet ne tapaukset, jotka ajavat rajoituksen pinnassa tai sen alapuolella, vaikka pienoinen ylitys olisi vallitsevissa olosuhteissa aivan turvallinen ja sujuva ratkaisu. Raskaat ajoneuvot ohitan sumeilematta - mutta en nyt. Tiedän, että ylivarovainen ajotapani vituttaa muita tienkäyttäjiä, mutta minua vituttaa vielä enemmän, jos kolautan konepellin kallioon. Menkööt ohi, kyllä minä tilaa annan. Ja nielen ylpeyteni, kun yhdistelmäsäiliöasia porhaltaa ohitseni ylämäessä. Kukaan ei pakota Hanniinaa ajamaan yhtään yli sellaisen nopeuden, jonka se tuntee hallitsevansa!

3. Laske katseesi kauemmas. Pimeällä sitä huomaa tuijottavansa oman kaistan reunaa vain muutamien metrien päässä ja panikoivansa: tuonne älä mene, tuonne älä mene! Se tekee kyydistä melkoisen stressaavaa. Ajovalot ovat olemassa käyttöä varten, ja etenkin isoilla teillä voi rauhassa katsella vähän kauemmas.

4. Yritä ottaa oikea ajoasento. Tämä on minulle vielä hyvin vaikeaa, mutta yritän. Kosla ei pysy hallinnassa yhtään sen paremmin, vaikka kuski istuisi etukenossa ja puristaisi rattia. Selkänoja sopivaksi ja peilit kohdalleen, sitten vain reilusti nojaamaan ja kädet jäntevästi ohjauspyörään. Kyllä se siitä.

5. Opettele sietämään ääniä. Tämä oli tämän iltapäivän teemaharjoitukseni. Sohjon rapina lokasuojissa ja nastojen pureutuminen vaihteleviin pohjamateriaaleihin kuulostaa minusta pahaenteiseltä, kuin merkiltä siitä, että kohta mennään nurin. Nimenomaan oikean kyljen kautta katolleen, tietenkin. Mutta autoista ja asfalteista ja asioista tulee ääniä. Tänään harjoittelin matalien nopeuksien alueilla: siirryin varovasti pois urista ja totuttelin erilaiseen tuntumaan. Ei loska hauskaa ole, mutta vakaalla autolla ja kunnon nastarenkailla sen kanssa voi pärjätä. Kai?

6. Aja niin lujaa kuin uskallat. Tätä vaihetta aloittelen nyt pikkuhiljaa. Se viheliäinen, mutkainen, huonosti hoidettu pikkutie työmatkallani voi hyvinkin vaatia alinopeutta talvikelien ajan, mutta ei tässä loppuelämäänsä voi viettää köröttelemällä mopoautojen tahdissa. Tänään äidyin jo sulalla tiellä ajamaan suurinta sallittua nopeutta - sen sijaan Suodenniemen pätkällä jarrutan edelleen kintut krampissa kun tullaan alamäkeen.

Tähän asti on päästy. Ja tietysti kulkupeliasioissa eteenpäin: tänään kävin viimeisen kerran tervehtimässä Fiiuani Autovahinkokeskuksessa. Tyhjensin sen henkilökohtaisista tavaroista ja vein toisen avaimen mennessäni. Täytyy kyllä sanoa, etten ole kuunaan nähnyt yhtä nättiä autonraatoa!



Nokkapellillä näkyvä pitkä kapea lonttokin on siis lunta, ei peltivauriota. Vasen takaovi oli vähän mutkalla, se ei osannut päättää, menisikö kiinni vai auki. Mutta vaikea tuosta on maallikon silmällä päätellä, että remontti olisi maksanut enemmän kuin uusi samanlainen - moottorihan jäi kiepin jälkeen vielä käyntiin, joten ei sekään kai ihan säpäleinä voi olla. Vaan ehkäpä ne siellä paremmin tietävät.

Eilen kävin sopimassa leasing-suhteesta pikkuiseen, peräti hyvinvarusteltuun Fordiin, jonka värinkin sain valita muutamasta vaihtoehdosta. Ehkä käytän sitä tällä kertaa vain ajamiseen enkä pellon kyntämiseen.