It's a summer of love and I'm sorry for you

Eilen kuuntelin ruokakaupassa, kun radiossa raikasi Summer of Love. Se Helen Hoffnerin kesähitti muistaakseni vuodelta 1992. Pistipähän miettimään, mikä tuonkin tekeleen pitää soittolistoilla 15 vuoden jälkeen.

Ymmärrän, että suuri osa radionkuuntelijoista tykkää erilaisesta musiikista kuin minä. Usein vähemmän mietityttävästä. Mutta sitä on vaikea ymmärtää, miten joku tuonkaltainen tekele saa jopa sen verran klassikon asemaa, että joku viitsii käyttää levyä muutoinkin kuin tikkatauluna. (Muinainen heilani käytti oikein huonoja cd-levyjä pöytäkynttilän alusina. Ne heijastavat liekistä värejä mukavasti, kun siis pidetään koodipuoli ylöspäin.) Se on vähän niin kuin sellainen ihminen, joka ärsyttää siksi että ei ärsytä yhtään. (Sellaisille on Elimäen kootuissa tarkoituksissa annettu nimitys tasasenletto.)

Tottahan eri tilanteissa on tilausta erilaiselle musiikille. En pidä Britneystä, mutta en väitä, etteikö Oops... olisi ihan tanssittavaa hyvän mielen huttua. En välitä Metallicasta, mutta kyllä Enter Sandman silti nostattaa tietynlaista semiterveellistä uhoa. Pizza Enrico oli niin luokaton yritelmä, että sen nimittäminen paskaksi olisi loukkaus ulostetta kohtaan, mutta ainakin biisi teki vaikutuksen, samoin kuin Kauko Röyhkän lähtemättömän vastenmielinen pärstä.

Hoffnerin muinaisjäänteestä puuttuvat kuitenkin jokseenkin kaikki klassikon ainekset:

- laulajan jollain tavalla erottuva ääni
- iskevä kertosäe
- mieleenjäävä melodia
- mukanalaulamisen helppous
- jokin yllättävä soitinvalinta
- kauniit, puhuttelevat, kiinnostavat tai yllättävät sanat *
- huumori
- vitutusperäinen mieleenjäävyys

*) Olen tullut viime vuosina ajatelleeksi, että oma tunnepohjainen kiinnostukseni tekstityksiin saattaa olla poikkeuksellisen vahvaa. Olen tietysti kieli-ihminen muutenkin, mutta minä en kestä, en OIKEASTI kestä, jos vaikka muuten hyvässä kipaleessa on yksikin kökkö fraasi. Musiikkielämys menee piloille, kun tietää odottaa sitä huonoutta, ja kun se tulee, loppukappale meneekin myötähäpeää nieleskellessä **. Ha! Tästä tuleekin joskus oma entrynsä: Musiikkitekeleet, joista voisin pitää, mutta joita en kestä kuunnella jonkin kamalan sanoituskukkasen takia.

**) Myötähäpeän tunteeni on niinikään osoittautunut lähes rasitteeksi. Halusin jo ala-asteella vajota maan alle, jos vaikka sijaisopettaja sönkkäsi. En toivonut tyhmän sijaisen katoavan, vaan halusin kadota itse. Sama jatkuu edelleen. Jos televisioni olisi vielä käytössä, joutuisin vaihtamaan kanavaa jos vahingossakin kuulisin pätkän Kauniiden ja rohkeiden dialogia. En ole mitenkään osallinen sen huonouteen, mutta en vain kestä nähdä ihmisten julkista nöyryytystä. Se, että se on harkittua, vain pahentaa asiaa.

Pikkulintu suruton laulelee: Rää!

Kävin Helsingissä menettämässä pisteen. En ollut koskaan ennen ollut minkään firman pikkujouluissa. Nyt meni sekin kunnia. Kokoonpano oli kylläkin niin pieni, että esim. perinteisiin kuuluva pikkujoulupettäminen olisi ollut aika hankala toteuttaa vähäisen valinnanvaran vuoksi. Mutta mukavaa oli, ja mikä odottikaan reissusta palaajaa kotona?

Lapsenlapseni, toistaiseksi nimeämätön pikkupeippo, oli ottanut siivet alleen. Nyt se harjoittelee ahkerasti räpistelemällä häkkiä edes takaisin, välillä seinäpinnoja pitkin kiipien. Se näyttää pöhköltä mutta hauskalta. Tulee hyvä mieli, kun näkee linnun tekevän lintumaisia asioita. (Elimäen koottujen tarkoituksien mukaan kokemaani tunnetta voi kutsua haldiksi. Haldi on liikutus, jota tuntee kun joku toteuttaa omaa luontoaan, esimerkiksi kun koira on kaikkein koiramaisimmillaan tai mies liimaa lennokkeja.)

Juniorin sukupuolesta ei ole vielä selvyyttä. Koiraan merkit, jotka harmaalla muunnoksella tarkoittavat lähinnä oransseja poskiläikkiä ja varoitusväritystä kyljissä, kehittyvät yleensä myöhään. Pikkupeipon nokkakin on vielä musta. (Se on muuten söpöä kun koiraspeippo alkaa kehittää tunnusmerkkejään, säälittävä oranssi irtokarva kerrassaan kasvaa poskiin kunnes puoli päätä huutaa värityksellään että "mä olen mies, ei tartte tulla ryppyileen!") Mutta minulla on persiissä vähän sellainen tutina että tuo tööttö taitaa olla nainen.

Äänenkäyttökin on vähän hakusessa. Isotööttö sanoo ryhdikkäästi tööt, varoittaessaan kää-kää-kää-kää, ja koiras rehvastelee erilaisilla hyypätähyypää-tiutau-tööt-sarjoilla. Pikkupeipolta pääsee lähinnä säälittävä rää, sekin harvoin ja hiljaa.

Tässä lentoharjoituksen mallia. Pystypinna on ikävästi tiellä, mutta olkoon. Minusta oikealla laidalla kannustavat peippovanhemmat näyttävät aika... inhimillisiltä. Ehkä niiltä on pääsemässä seijainen, eli melko epävakuuttava teeskennellyn kiinnostuksen äännähdys, jonka aikuinen päästää kun lapsi tuo piirustuksensa ihasteltavaksi.

Kunhan lintu ehtii vähän harjoitella tätä linnuiksi olemista ja kehittää sukupuolimerkit jos niitä on tullakseen, hänet täytynee luovuttaa. Koiras siis ilman muuta, koska muuten tulee sota häkkiin. Kaksi miestä yhden naisen kanssa ei käy. Naaras voisi periaatteessa jäädäkin taloon, mutta en viitsi kansoittaa häkkiä liikaa kun se ei ole kovin iso. Paremmalla ajalla ja isommilla neliöillä sitten joskus. Tööt!

Tämä ei ole vastaaja, älä jätä viestiä.

Mietittiinpähän tuossa Kultaisimpani kanssa puhelinvastaajaviestejä. Niitä asiallisia. "Martti tässä hei! En juuri nyt pääse vastaamaan, mutta jätä viesti äänimerkin jälkeen niin palaan asiaan. Kiitos ja haukotus".

Toki ymmärrän, ettei työliittymään kannata viritellä tervehdystä, jota voisi luulla tv-shopin automaattivaihteeksi tai viihdelinjaksi. Mutta näitä onnettomia perusvastaaja-perttejä voisi jo syyttää nynnyilystä. Mitähän se soittaja mahtaisi tehdä, jos sitä ei erikseen neuvottaisi jättämään viestiä? Tanssisi 1,2 minuuttia tiputanssia?

Tässä muutama oma ehdotelma.


Kirsti Käpylä tässä hei! Olen juuri imettämässä, joten olethan ystävällinen ja hypit 30 kertaa yhdellä jalalla. Kiitos!

Moi tässon Christa-Inca-Yasmina. Mä oon ny just jälki-istunnossa, mut olis siistii jos voisit vaiks syödä banaanin.

Hei. Tämä on Pasi-Anssi Puttosen vastaaja. Olen työmatkalla, mutta halutessasi voit mennä runkulle.

No Masa morjesta. Vietän tänään krapulapäivää, puhu sinä kontinkieltä naapurillesi.

Hei, tämä on Hannele Hilparan puhelinvastaaja. Olen opettelemassa pitsinnypläystä, ja pyydän teitä ystävällisesti rikkomaan astioita.

Jussi tässä hei. Oppilaskunnan kokous venähtää tänään, mutta voit odottaessasi viittoa äitisi nimen.

Miikka Mäkkylä tässä terve. Ollaan synnytysvalmennuksessa, joten osta klarinetti! Moi moi!

Päivää. Täällä puhuu Kustaa. Olen käskyttämässä alokkaita. Vihellä Höstvisa a-mollissa!

Hei, Lotta tässä. Ole ystävällinen ja soita pilapuhelu sillä välin kun teen psykiatrisia diagnooseja.

Tämä on Katri-Kaarinan vastaaja. Vedän juuri velipuoltani turpaan. Jos asiasi on kiireellinen, voit käydä heittelemässä lyijykyniä kunnantalon katolta.


Olin muinoin puolitoista viikkoa lehtimyynnissä. Sitkeä piru siis, useimmat lopettavat parilta päivältä. Tavallaan suosikkivastaajani oli se, josta kuului hivenen yli-innokas nuoren miehen ääni: "Hei! Sä pääset nyt meidän nauhalle!"