It's a summer of love and I'm sorry for you

Eilen kuuntelin ruokakaupassa, kun radiossa raikasi Summer of Love. Se Helen Hoffnerin kesähitti muistaakseni vuodelta 1992. Pistipähän miettimään, mikä tuonkin tekeleen pitää soittolistoilla 15 vuoden jälkeen.

Ymmärrän, että suuri osa radionkuuntelijoista tykkää erilaisesta musiikista kuin minä. Usein vähemmän mietityttävästä. Mutta sitä on vaikea ymmärtää, miten joku tuonkaltainen tekele saa jopa sen verran klassikon asemaa, että joku viitsii käyttää levyä muutoinkin kuin tikkatauluna. (Muinainen heilani käytti oikein huonoja cd-levyjä pöytäkynttilän alusina. Ne heijastavat liekistä värejä mukavasti, kun siis pidetään koodipuoli ylöspäin.) Se on vähän niin kuin sellainen ihminen, joka ärsyttää siksi että ei ärsytä yhtään. (Sellaisille on Elimäen kootuissa tarkoituksissa annettu nimitys tasasenletto.)

Tottahan eri tilanteissa on tilausta erilaiselle musiikille. En pidä Britneystä, mutta en väitä, etteikö Oops... olisi ihan tanssittavaa hyvän mielen huttua. En välitä Metallicasta, mutta kyllä Enter Sandman silti nostattaa tietynlaista semiterveellistä uhoa. Pizza Enrico oli niin luokaton yritelmä, että sen nimittäminen paskaksi olisi loukkaus ulostetta kohtaan, mutta ainakin biisi teki vaikutuksen, samoin kuin Kauko Röyhkän lähtemättömän vastenmielinen pärstä.

Hoffnerin muinaisjäänteestä puuttuvat kuitenkin jokseenkin kaikki klassikon ainekset:

- laulajan jollain tavalla erottuva ääni
- iskevä kertosäe
- mieleenjäävä melodia
- mukanalaulamisen helppous
- jokin yllättävä soitinvalinta
- kauniit, puhuttelevat, kiinnostavat tai yllättävät sanat *
- huumori
- vitutusperäinen mieleenjäävyys

*) Olen tullut viime vuosina ajatelleeksi, että oma tunnepohjainen kiinnostukseni tekstityksiin saattaa olla poikkeuksellisen vahvaa. Olen tietysti kieli-ihminen muutenkin, mutta minä en kestä, en OIKEASTI kestä, jos vaikka muuten hyvässä kipaleessa on yksikin kökkö fraasi. Musiikkielämys menee piloille, kun tietää odottaa sitä huonoutta, ja kun se tulee, loppukappale meneekin myötähäpeää nieleskellessä **. Ha! Tästä tuleekin joskus oma entrynsä: Musiikkitekeleet, joista voisin pitää, mutta joita en kestä kuunnella jonkin kamalan sanoituskukkasen takia.

**) Myötähäpeän tunteeni on niinikään osoittautunut lähes rasitteeksi. Halusin jo ala-asteella vajota maan alle, jos vaikka sijaisopettaja sönkkäsi. En toivonut tyhmän sijaisen katoavan, vaan halusin kadota itse. Sama jatkuu edelleen. Jos televisioni olisi vielä käytössä, joutuisin vaihtamaan kanavaa jos vahingossakin kuulisin pätkän Kauniiden ja rohkeiden dialogia. En ole mitenkään osallinen sen huonouteen, mutta en vain kestä nähdä ihmisten julkista nöyryytystä. Se, että se on harkittua, vain pahentaa asiaa.